Adelbertin mieli oli kuohuksissa.
"En rupea täällä sinulle puhumaan asioistani", kielsi hän ja äänensä vapisi, "en täällä; ei kellään muulla paitsi sinulla ole lupa katsoa sydämmeni sopukkaan, he minua pilkkaisivat. Mutta huomenna tulen asuntoosi, huomenna!"
"Älä huomenna, vaan heti paikalla, tässä hetkessä juuri", kiivasteli
Georg, "menkäämme kamariini, siellä saamme olla kahden."
Melkeinpä pakosta Adelbert seurasi ystäväänsä ja hetken päästä olivat isoäänisistä pidoista poistuneet Georgin hiljaiseen ja rauhalliseen kamariin.
"Täällä on hyvä olla", kiitteli Adelbert, ystäväänsä syleillen, "ja täällä, rinnatusten, sylitysten myönnän että olet oikeassa, että olen kauan ollut ereyksissä, että onneton olen, vieläpä senkin, että en enää toivokaan onneani löytävän. Et perättömiä jaaritellut, arvellessasi: Ei kukaan rikas ole onnellinen, joka maallisia tavaroita paremmiksi arvostaa kuin sielun aarteita."
"Vaan yhtä totta on sekin, että ei ole milloinkaan liian myöhäistä väärältä tieltä poiketa ja oikealle palata", Georg väitti, nuorta kreiviä kädestä tarttuen. "Heitä sikseen huolesi, Adelbert. Vielä olet nuori ja parhaassa iässä. On helppo uusille tavoille ruveta ja rauhaan päistä."
"Jumala suokoon, että puhut totta niinkuin viimmeksi toisiamme tavatessa", Adelbert arveli, Georgin viereen istuutuen. "Vaan kuitenkin kuule minua. Elämäni vaiheet on pian kerrottu, josta näet mielentilani."
Georg kuunteli tarkkaan hänen kertomustaan.
"Puoli vuotta aikaisemmin kuin sinä jätin hyvästit yliopistolle", Adelbert kertoili, "ja niille nuorukaisille, joita ystäviksi sanoin. Olin opista köyhempi kotiin palatessani kuin kotoa lähtiessäni. Isäni ei välittänyt siitä mitenkä olin aikaani käyttänyt. Olihan vain siitä mielissään, että osasin hyvästi käyttäytyä ylhäisten keskuudessa, että hänen ystävänsä minua kiittelivät hienosti sivistyneeksi muka ja että näytti siltä kuin olisin ison kaupungin lukemattomissa huveissa hyvin viihtynyt. Toisesta seurasta kiirehdin toiseen, kävin tansseissa, teaatereissa, konserteissa; kaikkialla minua siedettiin ja hyvänä pidettiin. Eikä minulta rahaa puuttunut milloinkaan, kauniita hevosia ja koiria minulla oli, isälläni oli kaikista komeimmat kekkerit. Siinä huvitusten virrassa uiskentelin myötään ja siinä luulossa muka että olen onnellinen."
"Mutta kohtapa alkoi tuo kaikki minua kyllästyttää", Adelbert huokaili, "sanomaton tyhjyys raskautti mieltäni ja kosti minulle joka nautinnon. Olin niin typerä, että en syyttänyt siitä itseäni, vaan niitä ihmisiä, joitten kanssa olin tekemisessä, ja arvelin muka, että jahka toiseen kaupunkiin pääsen, niin viriää elämänhalu uudelleen. Kulin kaupungista toiseen, toisesta maakunnasta toiseen, kävin Pariisit, Lontoot, Wienit, Napolit, mutta vaikka syöksyin huvitusten ja nautintojen vuolaimpaan virtaan, en milloinkaan päässyt siitä tyhjyydestä erilleni, joka oli minua epätoivoon saattaa. Veneziassa houkuteltiin minua peliin antautumaan. Voitin pelissä paljon. Se huvitti minua muutaman viikon; mutta sitten käännyin pelisaleille selin enkä enää kortteihin tarttunut. Ratsastelin, olin miekkasilla, kävin tansseissa, istuin yökaudet hilpeäin toverein kanssa pikarein ääressä; mutta en löytänyt mielenrauhaa, en milloinkaan sydämmessäni tuntenut lämpimän onnellisuuden tuntoa; aina vain samaa kaipuuta ja tyytymättömyyttä. Lopulta sairastuin ja päätin lähteä kotiin, luopua kaikesta, mitä 'onneksi' sanottiin, ja loput ikääni elää, samoin kuin tuhannet ennen minua, kyllästyksissä ja välinpitämättömyydessä. Tässä nyt näet minua, Georg, onnettomana ja sinua kadehtivana; sillä sinä" — huokaili hän — "olet onnellinen."