"No mielellä hyvällä sen teen, jos haluat sen omaksesi", sanoi kreivi.
"Tuossa, vie se pois, lahjoitan sen sinulle."
"Kiitoksia, isä", huusi Adelbert vilkkaasti. "Kumminkin pitää teidän hyvyytenne määrän täydelliseksi tehdä ja tuolle köyhälle rouvalle, joka asuu vastapäätä meidän taloa, paikalla ostohinnan lähettää. Varmaankin on hän rahan tarpeessa."
Ja Adelbert meni, isänsä vastausta odottamatta, helisyttämään soitinkelloa. Muuan palvelia tuli sisään. Kreivi antoi hänelle käteen viisikymmentä louisdoria ja käski hänen viedä rahat maalari Waldille.
"No nyt, poikani, mitenkä olet kokeesi kestänyt?"
Adelbert otti todistukset, jotka vielä huomaamattomina pöydällä venyivät ja ojensi ne isälleen. "Lukekaa itse", pyysi hän.
Kreivi luki ja hymähti hyvin ystävällisesti. "Aivan niin, kuin odotinkin", puhui hän ystävällisesti päätään nyökkien ja poikaansa olalle taputtaen. "Opettajillesi olen maksanut sievoset summat ja eipä olisi kumma, jos olisit ollut muita tutkittavia etevämpi. Arvasin sen edeltäpäin."
"Ja kuitenkin oli minua yksi etevämpi, joka minut voitti", sanoi
Adelbert.
"Mitä sanot, poikani!" huusi kreivi ihmeissään. "Eihän toki nuori kreivi Welden? Tahi parooni Linden! Tahi herra von Romstein?
"Ei yksikään heistä", vastasi Adelbert hymysuin; "vaan eräs tuntematon, köyhä, nuori ihminen, jolla ei ole rikkautta muuta kuin suunnaton ahkeruutensa ja väsymätön kestävyytensä."
"Mitä!" huusi kreivi Wildström; "eihän toki joku alhaissukuinen, joku rahvaanmies?"