Pablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa kärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten. Siten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.
"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy."
Tenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.
Pablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää oikealla.
Tuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon ja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia yhä edemmäksi yli veden.
Nyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut erään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa pyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti; mutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti korkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.
"Ota pyssysi, Tenanga, sido tämä ponchon kulma sen ympärille ja pidä sitä korkealla; silloin me kiidämme veden yli kuin nuoli."
Tenanga, jolla kuten kaikilla metsästäjillä aina oli mukanaan ohuita hihnoja, teki niinkuin Pablo käski, ja tuskin oli kevyt pursi ehtinyt tuntea siten lisääntyneen tuulen painon, kun se jo viilsi yli aaltojen niin nopeasti, että takaa ajo paljon raskaammalla veneellä näytti aivan turhalta. Kuljettiminaan ainoastaan airot, joita kovassa aallokossa oli vaikea käy teliä, se pian jäi kauas jälkeen siivitetystä kanootista.
Sen näki hämmästyen metsäisten vuorten poika ja sanoi: "Sinua tottelevat kaikki, kuningasten jälkeläinen, tuuli ja vesikin."
Mutta vene ei luopunut kilpailusta; koko soutuvoimallaan se ponnisti kanootin jälkeen.