Tenanga, joka ei enää epäillyt sitä, että zapotekit olivat lähteneet tiehensä, päätti mennä jo ennen päivän valkenemista rannalle ruokaa hankkimaan. Hän ilmoitti aikeensa Pablolle, joka oli samaa mieltä.
Metsästyslaukussaan olevat vähäiset eväsvarat hän asetti haavoittuneen viereen.
Hän oli löytänyt rikkinäisen saviastian, jonka hän täytti vedellä ja asetti Pablon vuoteen ääreen. Sitten hän poistui luvaten palata niin pian kuin mahdollista.
Pablolla oli kuume, mutta hän oli tajuissaan eikä kärsinyt kovia tuskia. Hän söi hiukan kuivaa leipää, pureskeli kappaleen suklaata ja vaipui sitten uneen. Kun hän lyhyen uinahduksen jälkeen avasi silmänsä, oli jo päivä. Aurinko paistoi suoraan ovesta sisään, ja ikkuna-aukoista näkyi sininen taivas. Nyt vasta nuorukainen tarkasti turvapaikkaansa. Lattiana oli lujasti toisiinsa liitettyjä kiviä; seinissä näkyi vielä jäännöksiä korkokuvista, joissa esiintyi omituisen muotoisia ihmisiä ja eläimiä. Sitten hänen katseensa osui hyvin säilyneeseen mahtavaan kuvanveistokseen. Se esitti kookasta ihmisolentoa, jonka hiukset valuivat olkapäille kummallisen, kruunumaisen pääkoristeen alta, ruumista peitti jonkinlainen panssari ja hartioilla oli viitta. Kädet pitivät kilpeä ja miekkaa; sääret olivat paljaat mutta jaloissa oli sandaalit. Kuvaan oli kaiverrettu ihmeellisiä, salaperäisiä merkkejä. Se oli varmaan aikoinaan ollut maalattu, sillä nytkin vielä näkyi värien jälkiä syvennyksissä. Pablo ei koskaan ollut nähnyt sellaista kuvaa; mutta se muistutti suuresti piirroksia, joita hän oli nähnyt Meksikon ja Keski-Amerikan valloitusta käsittelevissä kirjoissa. Niissä kuvattiin samantapaisesti intiaanien ruhtinaita. Hän hätkähti: siinähän oli kuvakuninkaan tai -soturin rinnassa sama merkki, kuin hänelläkin oli omassa rinnassaan.
Hän katseli kauan kuvaa, jonka katse oli kuin elävä. Vähitellen hänestä tuntui, kuin olisi kuva saanut eloa, kuin se olisi hitaasti kohottanut silmänsä häneen. Sitten hänet taas valtasi sanomaton heikkous, ja hän sulki jälleen silmänsä.
Hän nukkui kauan.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, hän näki edessään omituisen olennon. Pablo ei tietänyt, valvoiko hän vai näkikö unta. Huoneessa istui ihmisolento, nähtävästi intiaani, jonka lumivalkoiset hapset riippuivat laihoille, ikivanhoille, kurttuisille kasvoille. Yläruumista peitti puumannahka, joka jätti laihat käsivarret paljaiksi. Yhtä laihoja sääriä peittivät nahkaiset säärystimet, ja lumivalkeilla hiuksilla oli kevyt nahkalakki, josta liehui kirjavia höyheniä. Käsissään tämä ihmeellinen olento piteli jousta ja nuolia.
Olisi saattanut luulla häntä kuvaksi, niin liikkumattomana hän istui.
Mutta nyt hän loi ystävällisen katseen Pabloon.
Kimeä, lapsimainen ääni kysyi mayankielellä: "Oletko palannut takaisin kauhujen kotiin? Oletko kaatunut teulesien miekkaan?"
Pablo ei ymmärtänyt hänen kysymystään. Hän tiesi kyllä, että alkuasukkaat olivat antaneet espanjalaisille, koska nämä käsittelivät heidän mielestään ukkosta ja salamaa, nimen jumalat, teules. Mutta mitä tarkoitti ihmeellinen mies, joka istui siinä kuin haudasta noussut?