Päätettiin siis lähteä raunioille. Tanubin asunnossa saattoi helposti jokin väijyksistä ammuttu luoti ikkunan kautta surmata Pablon. Sattlerin palvelija, reipas, väkevä poika, joka oli aikoinaan ollut saksalainen sotilas, kutsuttiin saapuville.
"Ovatko pyssyt kunnossa, August?"
"Varmasti, herra tohtori."
"Me lähdemme saattamaan tätä nuorta ruskeata herraa raunioille.
Jotkut lurjukset vaanivat hänen henkeään, ja hänen täytyy piiloutua.
Arvelenpa, että pyssymme pitävät heidät loitolla."
"Kuten herra tohtori suvaitsee", vastasi August rauhallisesti.
"Anna minulle tumma viittani ja kiväärini."
Hetken kuluttua kaikki olivat lähtövalmiit. Pablo otti kaksipiippuisen mukaansa, ja Tenanga oli sillä aikaa vanhan intiaaninaisen keittiössä täyttänyt reppunsa eväillä.
Päivä oli jo mailleen menemässä. Pieni, laiha ukko juoksenteli edestakaisin etsien joustaan, nuolia ja viintään.
"Seuratkaa minua", sanoi hän sitten. Hän astui rakennuksen sisimpään, toiset kulkivat jäljessä. Muuratun käytävän kautta he saapuivat oviaukolle, joka johti suoraan metsään. Tähän ukko pysähtyi.
"Mene tähystelemään, Tenanga", hän kuiskasi, "sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun".