Eteenpäin, yhä eteenpäin häntä vietiin. Viimein hänet jätettiin seisomaan. Peite otettiin hänen päänsä päältä, ja rajattomaksi ihmetyksekseen hän näki seisovansa temppelipyramidin juurella. Se oli valaistu lukemattomilla tulilla aina huippuun asti, ja satoja kukilla seppelöityjä miehiä oli koolla sen juurella. Kaikkialla leimusi nuotioita, niin että vanha kuninkaanlinna oli valaistu kuin keskipäivällä.
Voimakas ääni ilmoitti, että näkymättömät olivat lähettäneet heille viisi ihmisuhria.
Yksiääninen voimakas huuto kajahti väkijoukon kurkusta vastaukseksi.
Pablo oli niin ihmeissään kaikesta siitä, mikä äkkiä kohtasi hänen silmiään, ettei hän muistanut pelästyäkään.
Menneisyys tuntui äkkiä kohonneen haudastaan.
Hän katseli temppelin läheisyydessä tungeskelevia joukkoja, joiden kiihkeästi leimuavat silmät tuijottivat vankeihin. Sitten hän kääntyi katsomaan heitä.
Hänen lähellään seisoi zapoteki synkeänä, hänen toisella puolellaan Tenanga, jonka silmät olivat tuskaisina luodut Pabloon, sitten molemmat valkoihoiset, kaikki sidottuina kuten hän itsekin ja kapula suussa. Sitten hän kuuli Tanub-vanhuksen kaameata naurua; kummallisessa puvussaan tämä kiihkeästi juoksenteli edestakaisin, niin että kirjavat sulat hänen lakissaan liehuivat sinne tänne. Hän ei ollut sidottu. Nyt ukko, joka näytti tavattoman kiihottuneelta, lähestyi Pabloa.
"Mitä nyt arvelet, nuorukainen?" puhutteli hän tätä mayankielellä. "Katso ympärillesi; näkymättömät elävät vielä, ei heidän valtansa vielä ole lopussa. Onnellinen sinä, joka olet valittu kuolemaan, ikuisessa ilossa saat sinä asua auringossa. Oi, minua ei pidetty kyllin arvokkaana uhriksi alttarille."
Pian hän kuitenkin unohti surunsa ja purskahti taas kimeään nauruun: "Katso näitä sotureita; he ovat maya-sotilaita; niiden henget, jotka ovat kaatuneet, elävät yhä heissä, he odottavat uhria. Tänään on kolmannentoista päivän juhla, sitä vietetään vain joka kahdessadasviideskymmenes vuosi — minä olin aivan unohtanut sen — mutta papit laskevat tarkasti, he tietävät, milloin aika on käsissä."
Mitä oli tekeillä? Kun mielipuoli ukko puhui siitä, että hänet uhrattaisiin, värisi Pablon ruumis kauhusta. Hän muisti kuvauksia, joita oli lukenut esi-isäinsä verisistä ihmisuhreista. Tuo kauhistuttava taikausko — sellaiselta tuntui se isä Bernardon kasvattamasta — ei siis vielä ollut hävinnyt. Siltä melkein näytti. Kuinka saattoi se olla mahdollista? Valaistu temppeli, koristettu ihmisjoukko, jossa ei näkynyt ainoatakaan naista, osoitti kyllin selvästi, että tässä valmistauduttiin jumalia palvelemaan erityisin juhlamenoin.