Jokaisen vangin vieressä oli koko ajan seisonut kaksi aseellista vartijaa. Käskyn kuultuaan he heittivät taas tummat peitteet vankiensa pään yli ja alkoivat taluttaa näitä samaa tietä, jota papit olivat kulkeneet pyramidia ylös.
Viimeisellä pengermällä otettiin peitteet taas pois.
Näky, joka täällä ylhäällä avautui Pablon silmiin, sai hänet unohtamaan hetken kauhutkin.
Pengermillä palavat tulet valaisivat kirkkaasti pyramidia, ja niiden valossa kuvastuivat valkopukuisten miesten hahmot räikeästi rakennuksen synkkää, raunioitunutta kiviseinää vasten. Ylimmäisellä huipulla paloi myöskin tulia, mutta niiden valossa näkyi vain tummapukuinen mies ja pari kolme muuta olentoa. Nyt alkoi tummapukuinen laulaa ja kiersi alttaria veitsi kädessä.
Pablo ei ymmärtänyt ikivanhan laulun säkeitä, mutta se oli arvattavasti rukouslaulu maya-jumalille.
Nuorukainen katseli tovereitaan.
Molemmat saksalaiset olivat hyvin kalpeita, he olivat äkkiarvaamatta ja rajusti joutuneet tähän kauheaan seikkailuun. Sillä että nuo uskonkiihkoiset intiaanit aikoivat panna täytäntöön julman toimituksensa täydellä todella, siitä ei ollut epäilystäkään. Sitäpaitsi vihasivat kaikki intiaanit, jotka kuuluivat salaperäiseen nagualiliittoon, kiihkeästi valkoihoisia.
Heidän uskonsa mukaan lähettivät jumalat itse heille tulevat uhrit temppeliin, ja tällä kertaa oli niiden luku uskonkiihkoilijain suureksi iloksi runsas.
Uhkamielisenä ja levollisena seisoi zapoteki paikallaan, synkeänä odotellen kohtaloaan. Tenangan silmät, jotka yhä olivat luodut Pabloon, ilmaisivat syvää tuskaa. Häntä suretti nuorukaisen kohtalo paljon enemmän kuin oma onnettomuutensa.
Papin laulu vaikeni. Syvä hiljaisuus vallitsi suuressa temppelissä, äänettömänä seisoi odottava ihmisjoukko.