Muutaman sadan askelen päässä avautui heidän eteensä viehättävä laakso, jonka keskellä kohosi pieni nurmikon ja hedelmäpuiden ympäröimä kylä. Vastakohta tämän herttaisen näyn ja kolkkojen kallioiden välillä, joita he juuri olivat kulkeneet, oli niin suuri, että molemmat nuorukaiset ihastuneina pysähtyivät.
Mutta pian Tenanga alkoi taas tutkia maata; hän ei kuitenkaan huomannut mitään epäilyttäviä jälkiä. "Tällä puolen vuoriston on satanut, herra, on mahdoton erottaa mitään jälkiä."
"Mitä nyt teemme?"
"Oletko tunnettu tuossa kylässä?"
"En luule; täällä asuu kaikkialla likaisia xinkaintiaaneja, kuten rannikollakin, ja he lähtevät liikkeelle vain hätätilassa. Vuoristo ja metsä muodostavat jyrkän väliseinän tämän kylän ja rannikon herraskartanojen välille."
"Ratsastakaamme siis alas kylään yösijaa hakemaan. Kenties saamme kuulla siellä jotakin hyödyllistä."
"Eteenpäin! Menkäämme kylään."
He ratsastivat, missä tie sen salli, rivakammin. Kylän ulkopuolella he seisahtuivat puhuttelemaan erästä vanhaa intiaania, joka tien vierellä seisoen tarkasti heitä uteliaasti. Miehen kasvot eivät herättäneet luottamusta. Pablo tervehti häntä ystävällisesti espanjaksi ja sanoi sitten: "Me etsimme yösijaa, ukko. Kenties olet hyvä ja neuvot meille jonkin sellaisen paikan?"
Likainen äijä tuijotti liikahtamatta Pabloon. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt ketään rotunsa jäsentä ylhäisen aatelismiehen puvussa, ja Pablon koko olento teki metsästyspuvussakin hienostuneen vaikutuksen.
"No, ystävä, etkö puhu espanjankieltä? Etkö ymmärrä puhettani?"