Loistavin silmin kuunteli posadero keskustelua, samoin kaksi poikaa, jotka muiden huomaamatta seisoivat isännän takana.
Pablo ei tietänyt, iloitako vai pahastua siitä, että hänet täällä tunnettiin. Hän ojensi kuitenkin vanhalle, arpiselle ukolle kätensä ja sanoi: "Iloitsen siitä, että vielä muistat Jungunan poikaa, tule, istu seuraamme. Anna meille, mitä sinulla on, isäntä."
Isäntä riensi ulos pojat kintereillään.
Vanha intiaani istuutui Pablon pöytään.
"Oletko soturi?" kysyi Pablo nähdessään arvet miehen kasvoissa ja puolialastomassa rinnassa.
"Olen taistellut kansalaissodassa, herra, ja kenraali Aranan johdolla meksikolaisia vastaan."
"Onpa hauska tavata täällä ystäväni kenraalin vanhoja sotatovereita.
Oletko jo saanut kärsiä nykyisessä sodassakin?"
"Kapinalliset olivat kyllä täällä", vastasi vanhus kulmakarvojaan rypistäen. "He aikoivat nujertaa conden, mutta vanha leijona antoi heille käpälästään, niin että tuntui."
"Onko täällä sotaväkeä läheisyydessä?"
"Silloin tällöin näkyy hajanaisia joukkoja tasangolla, mutta tänne ne eivät toistaiseksi ole tulleet. Voinko sinua jollakin palvella, herra? Käske vain, minä tottelen."