Tenanga istui puhdistamassa omaansa ja Pablon pyssyä ja kuunteli välinpitämättömänä kuin ainakin intiaani heidän ylistyspuheitaan; hän iloitsi kuitenkin siitä, että hänen nuorta kuningastaan niin ihailtiin. Sydämessään hän oli hyvinkin ylpeä siitä.
Erillään sotilaista istuivat don Antonio ja Pablo puunrungolla.
Kartanonomistaja näytti kovin murheelliselta. Viimein hän tarttui
Pablon käteen kyynelsilmin: "Nyt sinä olet ainoa lapsemme, Pablo."
"Siitä varjelkoon meitä Jumala, don Antonio, rakas Mariamme elää vielä; me saamme hänet kyllä takaisin."
D'Irala tuijotti häneen sanatonna.
"Mitä tarkoitat, poika?" kysyi hän viimein hiljaa ja hitaasti. "En ymmärrä sinua."
Pablo kertoi nyt hänen ja Tenangan yhteisestä tiedustelusta del Rocassa ja nuoren mayan pettämättömästä tarkkanäköisyydestä sekä esitti syyt, joiden nojalla hän varmasti luuli Marian vielä olevan elossa.
Kalpeana, vapisevana, tuskin hengittäen kuunteli don Antonio, ja kun Pablo oli päättänyt kertomuksensa, puhkesi urhean soturin silmistä kyynelvirta, jota peittääkseen hän kätki kasvot käsiinsä.
Viimein hän loi silmänsä ylös: "Pyh, naurakoot vain nähdessään kapteeninsa itkevän kuin lapsen. Pablo, poika kulta, tämä on ensimmäinen iloinen hetki siitä päivästä asti, jolloin sain kuulla tuosta kauheasta onnettomuudesta. Lemmikkini, lemmikki raukkani! Pablo, jos minulle suodaan ilo saada sydänkäpymme takaisin, uhraan mielelläni kaikki, mitä minulla on."
Hän nousi puunrungolta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.
"Voi tuota uskotonta konnaa, tuota Mendeziä! Minä tiedän, että condella on aina ollut hyvin huonot ajatukset hänestä, conde-paralla, joka oli yhtä masentunut onnettomuudesta kuin minäkin; mutta enpä olisi kuitenkaan luullut häntä noin katalaksi. Lapsiraukat", jatkoi hän Pabloon kääntyen, "paha kohtalo vainoaa aikaisimmasta lapsuudestanne sinua ja valkoista pikku sisartasi".