Tenanga ratsasti muutamia satoja askelia edellä, ja Pablo ohjasi hevosen niittyjen ja pikku metsikköjen poikki, kunnes he saapuivat tielle, joka kulki viljelysmaiden keskitse. Pian he näkivät komean herraskartanon, jonka ympärillä oli ulkorakennuksia.
Lähemmäksi tultua Pablo antoi Tenangan ja Marian pysähtyä ja meni itse talon parveketta kohti, jossa joku herra lepäili keinuverkossa. Hän kohotti päätään Pablon lähestyessä.
Pablo tervehti ja kysyi: "Onko minulla kunnia puhutella tämän talon isäntää?"
"Kuka sinä olet sitten, ruskea nulikka, että minua uskallat puhutella?" kuului keinusta tuikea ääni.
Välittämättä äänensävystä Pablo vastasi: "Tulen pyytämään vieraanvaraisuutta eräälle señoritalle, joka on uskottu huostaani."
"Sepä on todellakin uskomatonta röyhkeyttä", virkkoi terävä naisääni, ja nyt vasta Pablo huomasi lihavan naisen, joka istui keinutuolissa, "nuo intiaaniroistot käyvät päivä päivältä yhä hävyttömämmiksi. Mene vertaistesi luo, poika, tuolla pihan takana ovat työläisasunnot."
Pablon ulkoasu näytti kyllä jotenkin rosvomaiselta, eikä hän sitä salannut itseltään; hän ei ollut suotta retkeillyt vuoristossa, yöpynyt taivasalla, ollut taistelussa; hän vastasi sen vuoksi kohteliaasti: "Vaikka en ole mikään työläinen, señora, voisin kuitenkin tyytyä yösijaan siellä, jos herrastalo on minulta suljettu. Mutta señorita d'Irala odottaa tuolla."
"Caramba, mitä tuo intiaani lörpöttelee!" huusi herraskartanon isäntä, "herrastalo minulta suljettu! Jopa nyt jotakin! Kuka sinä sitten olet, sinä cochino?"
Pablo, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, sanoi ylpeästi:
"Ainakin kohteliaampi mies kuin tämän talon isäntä."
"Roisto sinä olet!" karjui kartanonomistaja.