"Olisin kiitollinen, jos voisin saada vaatteita; omani ovat retkeillessäni joutuneet arveluttavaan kuntoon."
"Käsken taloudenhoitajan antamaan sinulle työmiehenpuvun." Nähden Pablon oudoksuvan katseen hän lisäsi vielä loukkaavasti hymyillen: "Caballeronpukuja minulla ei ole punaihoisille. Kas tuossa, pistä tuo puoli unssia taskuusi, poika", ja hän heitti kultarahan Pablon jalkojen eteen.
Ottaen ylpeimmän ryhtinsä Pablo sanoi: "En tiedä, mikä saa señor Avilan minua näin kohtelemaan. Kun teidän esi-isänne vielä olivat maantierosvoja ja varastelivat köyhiltä intiaaneilta, hallitsivat minun esi-isäni kuninkaina tässä maassa."
Hän käänsi selkänsä tilanomistajalle, joka istui ikäänkuin kivettyneenä, ja meni ratsunsa luo, jota Tenanga piteli lähettyvillä.
"No, varrohan, poika, jos ei olisi tuota sairasta tyttöä, niin antaisin parkita nahkasi, niin että sen muistoksi lankeaisit polvillesi joka ainoan caballeron edessä. Moista julkeutta en ole vielä ikinä kohdannut."
Jäytävän vihan vallassa Pablo ratsasti ääneti pois. Oli ollut liian monta nöyryytystä lyhyellä aikaa.
Hän sulki vihan sydämeensä. "Teen velvollisuuteni Mariaa ja don Antoniota kohtaan", hän ajatteli, "ja sitten kartan valkoihoisten ylpeätä sukua. He kohtelevat meitä kuin elukoita."
Pyrkiessään hallituksen joukkojen päämajaa kohti molemmat nuorukaiset saivat käyttää kaiken oveluutensa välttääkseen kapinallisten partiojoukkueita. Se onnistui heille; kolmannen päivän iltana he lähestyivät hallituksen joukkojen etuvartioita.
Onneksi osui vartioiden joukossa olemaan mies, joka oli ollut don
Antonion väessä silloin, kun Pablo taisteli hänen rinnallaan.
"Ah, sinäkö se olet, kelpo intiaani?" sanoi sotilas iloisena, "aiotko pestautua joukkoomme? Sinusta saamme oivan soturin."