Päivän sarastaessa he neuvottelivat, mihin päin kääntyä.
"Sinä tunnet maan, Tenanga, vie minut pohjoiseen."
Häntä kohdanneen pilkallisen halveksumisen herättämä viha oli ylpeässä nuorukaisessa entistä kiihkeämpi, ja hän tahtoi päästä pois koko tästä osasta maata.
Koska he eivät tietäneet, missä kapinallisten joukot olivat, täytyi heidän varoa niitä huolellisesti ja etsiä yksinäisiä teitä.
Heidän ratsastaessaan erään metsän läpi huonosti raivattua polkua ilmestyi heidän eteensä parvi aseistettuja ratsumiehiä. Kun he aikoivat kääntyä takaisin, he kohtasivat rosvomaisen näköistä jalkaväkeä. Pakenemista ei voinut ajatellakaan. He pysyivät sen vuoksi rauhallisina ja antoivat sotilaiden tulla lähemmäksi. Se oli sekalaista joukkoa: neekereitä, mulatteja, mestitsejä ja näiden joukossa muutamia valkoihoisiakin.
Jättiläismäinen neekeri ratsasti etunenässä, hän tarkasti molempia nuorukaisia ja sanoi:
"Mitä miehiä te olette, vakoojia, häh?"
"Me olemme rauhallista väkeä, señor, ja olemme matkalla kotiimme pohjoiseen."
"Niinkö", irvisti neekeri, "ollaksenne rauhallista väkeä olette aika hyvissä aseissa, totta vie. Me voimme teitä käyttää, pojat. Ottakaa heiltä aseet ja hevoset", hän jatkoi kääntyen tovereihinsa, "sitokaa heidät ja ottakaa mukaan".
Jo käytiin käskyä täyttämään, kun Tenanga, joka vaanivan pantterin tavoin hevosensa selässä oli tähyillyt ympärilleen, äkkiä päästi kaikuvan huudon: