"Ei, hän on perheineen matkustanut pois sodan jaloista."
"Antakaa väelle ja hevosille ruokaa, tilanhoitaja, me emme ole kauan teille vaivaksi."
Ratsumiehiä asetettiin vartijoiksi, ja Pablo asettui molempien upseerien kanssa talon kuistikolle, jonne heille tuotiin nopeasti ruokaa ja juomaa.
Siinä Pablo kertoi mayoille vaiheensa, myöskin peitsimiesten vangiksi joutumisensa, ja kuuli ylpeän liikuttuneena, minkä myrskyn se sanoma oli nostanut maya-kansassa.
Sitten hän lähetti ratsumiehen viemään kenraali Aranalle viestiä tulostaan. Kun hänen välttämättömästi oli saatava toinen puku, hän kutsui tilanhoitajan, jota maya-soturien rauhallinen esiintyminen oli tyynnyttänyt.
"Te näette, kuinka pukuni on kulunut", hän sanoi, "tahtoisin lainata toisen isännältänne ja olen tietysti suorittava siitä korvauksen".
"Tehkää hyvin, señor; don Sylvio on pitävä kunnianaan, että on saanut tehdä teille pienen palveluksen. Suvaitsetteko seurata minua, señor?"
Hän vei Pablon señor de Rosalvan runsaasti varustettuun vaatekammioon.
Pablo valitsi kartanonherran ratsumiehenpuvun, joka kuului tälle valtion sotaväen lancero-upseerina, vaikka hän sotatoimia karttaen oli matkustanut pois. Puku sopi nuorukaisen solakalle vartalolle mainiosti. Astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin hämmästyi kuvaansa.
Hän kiinnitti rintaansa kultaisen tähden, jota hän tähän saakka oli kantanut kätkössä, vyötti runsaskoristeisen miekan vyölleen ja astui sitten mayain riemuksi sotaisassa puvussa ja kuninkaitten merkillä koristettuna kuistikolle.