Tanub, jolla oli kuolettava luoti rinnassaan, tunsi hänet.
"Oi terve, mayain kuningas!"
"Vanhusparka!"
"Tanub ei ole parka. Hän kuolee maya-soturina ja nousee iäiseen aurinkoon", sanoi hän piipittävällä äänellään tuskin kuuluvasti. "Kuuletko, mitä puut puhuvat? Ymmärrätkö, mitä tuuli kuiskaa? Ne iloitsevat kaikki, että suuri soturi kohoaa aurinkoon. Tanub on onnellinen — onnellinen."
Näin sanoen erkani kuningasten hautain vartija elämästä.
Illalla. Arana ja Pablo kohtasivat Lerman ja Callegon esikuntineen.
Isällisen hellästi vanha conde sulki Pablon syliinsä.
"Kuka johti tuota ihmeteltävää ratsuhyökkäystä kukkulalle?" kysyi
Callego.
"Mayain kuningas itse vei ratsumiehensä taisteluun", sanoi Arana.
"Se oli meidän voittomme, señor Reynador; me olimme täällä pahassa ahdingossa."