Adjutantti ja kapteeni ratsastivat nyt Pablon luo hattu kädessä.
"Annatteko meille, señor, jalomielisesti anteeksi?"
"Me olemme nyt aseveljiä, señorit, olemme taistelleet yhteisen isänmaan puolesta; se on side, jonka toivon kestävän", sanoi Pablo ojentaen heille kätensä.
Jungunan pojalle osoitettiin voittoisain soturien piirissä suurta ihailua. Hän valloitti sielläkin kaikkien sydämet. Seuraavana päivänä hän näki donna Inezin ja Marian, jotka molemmat tervehtivät häntä rakkaasti. Maria oli ruskeasta veljestään ylpeämpi kuin koskaan.
Neuvoteltuaan kenraali Aranan ja mayain johtajien kanssa Pablo päätti palata kotiin soturien kanssa, jotka olivat tulleet häntä vapauttamaan ja joiden nyt oli aika taas tarttua kotoisiin askareihinsa taisteltuaan kuninkaansa puolesta ja maan pelastamiseksi. Kenraali Lerma, joka nyt helposti saattoi suoriutua kapinallisten hajoitetuista rippeistä, oli samaa mieltä. Mayat olivat haudanneet kuolleensa ja varustautuivat lähtöön. Haavoittuneet jäivät hyvään hoitoon voidakseen parannuttuaan tulla jäljestä.
Raskas oli Pablon ero valkeasta sisarestaan, ainoasta olennosta, joka elämän aamusta alkaen oli kiintynyt häneen hellän rakkauden sitein.
"Sinä olet kuningas, varmaan sinä nyt unohdat minut", sanoi tyttö kyynelet silmissä.
"Mariquita, minä olen sinun veljesi. Jos olet hädässä, niin kutsu minua; kaikki, mitä minulla on, henkenikin, kuuluu sinulle", vastasi nuorukainen syvästi liikuttuneena.
"Niin, olenhan minä sinun siskosi pienestä pitäen; sinun täytyy myös rakastaa minua, Pablo. Ja jos valkoihoiset loukkaavat sinua siksi, että olet ruskea, niin tule minun luokseni; ei kukaan ymmärrä sinua niinkuin minä."
Pablon käskystä otettiin mukaan Tanubin, vanhan maya-soturin ruumis, joka oli palsamoitu alkuasukasten tavalla. Hän, joka eläessään oli niin uskollisesti vartioinut kuningasten hautoja, oli vartioiva niitä vielä vainajanakin.