Huolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen rahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay seisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka hartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.
Don Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: "Mikä on sinun mielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai aikovatko tappaa hänet?"
"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat voineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja ketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat saaneet hänet siteisiin."
"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?"
"Nämä vuori-mayat…"
"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?"
"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä taikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle."
"Minusta tuntuu melkein siltä", sanoi señor da Fonseca, "kuin he olisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista; sillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi vahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay, arvelet?"
"Quien sabe?" [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan mukaan.
"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut", sanoi don
Antonio miettivästi, "Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?"