"Unohtaneet, señora?" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka Diegon seurassa oli tullut notkoon. "Ei, he ovat heittäneet lapsen puumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki."
"Oi, älä sano niin, Juan!" huudahti nuori señora kauhistuneena, "niin jumalattomia eivät toki villitkään voi olla."
"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu."
"Mitä tarkoitat, Juan?" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka metsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta herralta. "Mitä olet nähnyt?"
"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten toinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan, mistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin kolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin olisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia."
"Omituista", sanoi Diego ja jatkoi: "Lapsi on oikea täysiverinen intiaani."
"Kaunis lapsi, Diego."
Pikku poika oli todellakin sievä.
"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet pojan uhriksi jollekin omista jumalistaan."
"Oi Diego, sehän olisi kauheata."