"Sitä en tarkoittanut."
"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja vaanivat omaisuuttani."
"Ystävä raukka — sisaresi poika?"
"On kuollut."
"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet vielä hämärästi."
"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita, kunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni mihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän asettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin voittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka minulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain voisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei enää hänestä."
Molemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä, keskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de Callego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään ilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti pystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän viivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Tulkoon sisään." Upseeri meni.
"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni."
Señor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui sisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.
Kenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja silmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin suopea.