"Tuonko laivan? Mikä siinä teistä oli niin peloittavaa? Sillä oli liiaksi purjeita ja senvuoksi se vajosi pohjaan."
"Se ei vajoa milloinkaan", huomautti muudan matruusi.
"Ei, ei", huusivat muutkin. "Mutta me vajoamme, ellemme käänny."
"Niin, kapteeni", sanoi vanhin matruuseista, "olemme nyt päättäneet kääntyä takaisin Taffel-lahteen, vaikka ette siihen suostuisikaan. Käännä sen vuoksi peräsintä, pieni ystäväni, niin herra Vanderdecken pitää kyllä huolta purjeista."
"Mitä?" huusi kapteeni. "Aiotteko ruveta kapinoimaan täällä Vrov
Katariinassa, joka on laivastomme nopein ja paras alus."
"Tämäkö hidas vanha lahonut purtilo?" huudahti eräs matruusi.
"Mitä kuulenkaan?" huudahti kapteeni. "Herra Vanderdecken, vangitkaa tuo roisto, koska hän koettaa yllyttää muita kapinaan."
"Joutavia, hän on hullu", vastasi matruusi. "Älkää välittäkö hänestä. Tulkaa, herra Vanderdecken, teitä me tottelemme, mutta ruori on käännettävä ylihankaan heti."
Kapteeni raivosi, suostuen kumminkin vihdoin, ja Filip toivoi aluksen päivän tahi parin kuluttua pääsevän onnellisesti lahteen.
Heidän jatkaessaan matkaansa uuteen suuntaan lakkasi tuuli vähitellen puhaltamasta, kunnes se tyyntyi kokonaan. Nyt saivat väsyneet matruusit levähtää samoin kuin sotilaat ja matkustajatkin, joista osa oli ollut suljettuna ruumaan ja osa kastunut aivan läpimäräksi välikannella.