Ylimmäisellä kannella oli ääretön tungos. Äidit paistattivat päivää lapset sylissään, riki oli täynnä märkiä vaatteita, joita oli ripustettu sinne kuivamaan ja matruusit työskentelivät ankarasti korjatessaan myrskyn tekemiä vaurioita. Heidän laskujensa mukaan eivät he olleet kuin viidenkymmenen penikulman päässä Taffel-lahdesta ja he odottivat joka hetki näkevänsä maata etelässä. Kaikki olivat jälleen iloisia ja lukuunottamatta Filipiä luulivat kaikki vaaran olevan jo ohi.
Toinen perämies, Kranz, oli reipas ja vikkelä merimies. Filip piti hänestä paljon, sillä hän tiesi voivansa luottaa häneen ehdottomasti. Saman päivän iltapäivällä kävelivät he kahden kannella.
"Mitä ajattelette, Vanderdecken, tuosta kummallisesta laivasta, jonka sattumalta näimme?" kysyi hän.
"Olen melkein varma, että meille sattuu joku onnettomuus ennen satamaan pääsyämme, vaikka kaikki nyt näyttääkin niin tyyneltä ja rauhalliselta ja vaikka matkamme määrä onkin niin lähellä", vastasi Filip.
"Olette taikauskoinen", sanoi Krantz. "Minä puolestani en ole niin herkkäuskoinen ja ellei mitään tuollaista edellyttämäänne tapahdu, ei kukaan saa minua uskomaan tuossa laivassa olevan mitään yliluonnollista."
"En minäkään itke, vaikka tulos näyttäisikin minun olevan väärässä", vastasi Filip. "Mutta minulla on aavistukseni emmekä ole satamassa vielä."
"Emme olekaan, mutta emme ole enää kaukanakaan, ja kaikki merkit viittaavat siihen, ettei tämä kaunis ilma vielä lopu."
"Ei kukaan voi sanoa, miltä suunnalta vaara voi uhata. Saamme pelätä muutakin kuin myrskyä."
"Niin kyllä", myönsi Krantz, "mutta älkäämme kumminkaan olko levottomia. Huolimatta kaikista puheistanne ennustan, että me korkeintaan parin päivän kuluttua ankkuroimme turvallisesti Taffel-lahteen."
Tähän loppui keskustelu ja Filip oli iloinen jäädessään yksikseen.
Hän nojautui laivan laitaan ja katseli lainehtivaa merta.