"Laupias Jumala", huudahti hän, "ole armollinen ja suojele tätä laivaa! Älä anna minun kuunnella naisten valitusta ja lapsi raukkojen itkua äläkä uhraa niin monta ihmistä isäni rikoksen vuoksi! Jumalan tiet ovat todellakin tutkimattomat", ajatteli hän.
Aurinko laski, ennenkuin Filip poistui kannelta mennäkseen nukkumaan. Uskottuaan itsensä ja kaikki muutkin kaikkivaltiaan huomaan vaipui hän vihdoinkin uneen, mutta ennen puolta yötä heräsi hän siihen, että joku pudisteli häntä olkapäästä. Hän huomasi Krantzin, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, seisovan vieressään.
"Jumalan nimessä, Vanderdecken, ennustitte oikein! Nouskaa äkkiä.
Tuli on irti laivassa."
"Tuliko?" huudahti Filip totellen käskyä. "Missä?"
"Suuressa ruumassa."
"Tulen heti, Krantz. Älkää avatko luukkuja ja laittakaa pumput valmiiksi."
Vähemmässä kuin minuutissa oli Filip kannella tavaten siellä kapteenin, jolle toinen perämies oli myös ilmoittanut vaarasta. Krantz selitti lyhyesti koko asian. Hän oli huomannut, että suuresta ruumasta tunkeutui voimakasta palaneen hajua, ja avattuaan luukut muiden avulla oli hän nähnyt ruuman olevan täynnä savua. Hän oli silloin sulkenut ne jälleen ja ilmoittanut Filipille ja kapteenille asian.
"Kiitoksia mielenmaltistanne", sanoi Filip. "Voimme nyt tyynesti harkita, millaisiin toimenpiteisiin meidän pitää ryhtyä. Jos sotilaat, naisraukat ja lapset tietäisivät, millaisessa vaarassa he ovat, olisivat he meille suureksi vastukseksi."
"Mutta miten on tuli voinut päästä irti suuressa ruumassa?" kysyi kapteeni.
"Muistan nyt, että meillä on siellä monta pullollista rikkihappoa", vastasi Filip. "Ne ovat varmaankin kaatuneet myrskyssä ja särkyneet. Neuvoisin, että luukkujen annettaisiin olla paikoillaan. Tuli voi silloin tukehtua ja sammua."