"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon pienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja tarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen emmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu toisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja periaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä taikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti sinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät aikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan."
"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit olla varma autuudestasi, Amine."
"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko kukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa niin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama tarkoitus — iankaikkinen autuus."
"Niin juuri, Amine", vastasi Filip kävellessään edestakaisin kajuutassa, "mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi."
"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?"
"Rakkaus ja sääliväisyys."
"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole ikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet suurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?"
"Ei."
Amine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia minuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.
Utrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen matkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan jälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt kaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein keskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan niin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan pelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä. Schriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja hän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin kohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän aina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä eikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa nauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan, olivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin tällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen kanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän Gambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen istuessa kajuutan katolla. "Hyvä rouva", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin."