"Laiva, ohoi!" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin oli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi sen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä Utrechtista.
"Laiva, ohoi!" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä olisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut enää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen oman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet ylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan taklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin tullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.
"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen", sanoi Filip, mutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa. Matruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun, joka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät saaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä, sillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva näytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui äänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia eikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti isonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi vahingoittamatta sitä ollenkaan. "Amine", huudahti Filip, "nyt saat katsella isäni kummituslaivaa!"
Tämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän kuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät kannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset rukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja pelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa sen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia merimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan saamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään ja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin näköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo, samanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli varma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.
"Katso nyt, Filip, isääsi", sanoi hän.
"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!" huudahti Filip vaipuen pyörtyneenä kannelle.
Laiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken näytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen säpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine katsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle yliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa kadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin tilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka kykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi hänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.
* * * * *
"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet", sanoi Filip maattuaan hetkisen kajuutan sohvalla tointuakseen. "Kuulitko, Amine? Voitko enää epäillä?"
"En, Filip", vastasi Amine surullisesti, "mutta rohkaise luontosi äläkä joudu toivottomaksi."