"Isä", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin, jotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, "nuo miehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden. Millainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin miehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat vaikeroiden kannella?"
"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja pelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?"
"Minä ainakin", vastasi Amine. "Minulla ei ole enää puolisoa, luulen ainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta minulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon hukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää jäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian laita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo enää muuta kuin saada seurata häntä."
"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen, pitää teidänkin uskoa."
"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo", vastasi Amine katsoen halveksivasti matkustajiin.
"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän", sanoi isä Mathias. "Hyvät ihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään."
"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa", sanoi Amine, "sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta."
"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni", vastasi isä Mathias polvistuen.
"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä ei olekaan sen kummempi olento kuin minä", sanoi Amine kiiveten portaita ylimmäiselle kannelle.
"Olemme hukassa, rouva!" huudahti kapteeni väännellen käsiään. "Emme", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni köydestä. "Nyt me ainakin pelastumme."