"Hyvää iltaa, ystäväni", hän vastasi. "Olemme kiitollisia Jumalalle, ettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin."
"Se minua kummastuttaakin", vastasi sotilas hiljaa. "Komentajastamme on mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti yksinvaltias."
"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt", vastasi Krantz. "Tämä on todellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä saarella?"
"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt täydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa, tarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo kuolleetkin."
"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?"
"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen sotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään kyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme."
"Kohtalonne on todellakin kova."
"Kovako, herra?" vastasi sotilas kuiskaten. "Paremminkin julma ja petollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin on elämää on toivoakin."
"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni", sanoi Krantz. "Kas tässä, minulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä toinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne."
"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies", lisäsi Filip pistäen myös rahan miehen kouraan.