"Vai niin. Mutta tuo aarre? Sanoitte ainoastaan ystävänne tietävän, minne se on piilotettu."
"Niin."
"Ettekö tahdo sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani äskeisestä tapahtumasta, ja ilmoittaa, että haluaisin mielelläni puhutella häntä huomenna?"
"Kyllä, herra komentaja", vastasi Krantz, nousi, toivotti komentajalle hyvää yötä ja poistui.
"Himoitsin toista, mutta löysinkin toisen", mumisi komentaja itsekseen. "Hän oli varmaankin haamu, mutta rohkea hänen pitää olla, jos hän haluaa estää minut anastamasta rahoja. Voinhan sitäpaitsi kutsua papit avukseni. Kuinkahan se nyt kävisikään päinsä? Jos päästän nuo miehet vapaiksi ehdolla että he ilmoittavat minulle aarteen piilopaikan, ei minun silti ole pakko luopua tuosta nuoresta naisesta. Saan hänet varmasti omakseni, jos lähetän hänelle tämän paperin, mutta minun täytyy ensin vapautua hänen miehestään. Noista molemmista valitsen mieluummin rahat. Mutta enkö voi saada kumpaakin? Anastan kaikissa tapauksissa rahat ensin. Olen paremmin niiden tarpeessa kuin kirkko, mutta nuo molemmat miehet voivat ilmaista minut, jos todellakin saan aarteen haltuuni. Minun pitää senvuoksi tukkia heidän suunsa ikuisiksi ajoiksi, ja silloin saan ehkä kauniin Aminenkin omakseni. Niin, heidän kuolemansa on välttämätön saadakseni molemmat, tarkoitan, sittenkuin olen onnellisesti saanut aarteen haltuuni. Minun pitää nyt suunnitella kaikki perinpohjin."
Hän kulki vielä hetkisen edestakaisin huoneessaan miettien parasta menettelytapaa. Vihdoin hän mumisi tyytyväisenä: "Paitsi heistä pitää minun vapautua kaikista muistakin, jotka auttavat minua aarteen etsimisessä. Silloin — kuka siellä taasen on? Pedroko?"
"Niin, herra komentaja."
"Oletko jo ollut täällä kauankin?"
"Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä. Olin kuulevinani teidän huutavan."
"Saat poistua, sillä en ole minkään tarpeessa." Pedro meni, mutta hän oli ollut huoneessa niin kauan, että hän oli kuullut komentajan koko yksinpuhelun.