Filip, joka oli rauhoittunut, aukaisi nyt kaapin alla olevan rauta-arkun ja löysi sieltä pienistä keltaisista pusseista paljon rahaa, hänen arvionsa mukaan ainakin noin tuhannen guldenia. Pistettyään muutamia guldeneja taskuunsa lukitsi hän kaapin. "Äitiraukka", hän ajatteli, "täällä sinä elit köyhyydessä, vaikka tuollainen aarre oli kätesi ulottuvilla." Sitten hän tarkasti kaappien muutkin osastot, jotka olivat täynnä kiinalaisia porsliiniastioita, hopeakannuja ja pikareita.
Nämä odottamattomat rikkaudet olivat tietysti rohkaisseet Filipin mieltä melkoisesti, mutta enimmin iloitsi hän kuitenkin siitä, ettei tuo äidin näky merkinnytkään mitään. Hän istuutui sohvaan ja alkoi rakennella ilmalinnoja, joiden kaikkien esineenä oli herra Pootsin kaunis tytär ja jotka aina päättyivät iloon ja riemuun. Hän istui siinä asennossa pari tuntia, ennenkuin hän jälleen muisti äitinsä tuskallisen kuoleman.
"Äitiraukka", sanoi hän ääneen noustessaan seisoalleen, "täällä istuit sinä, väsyneenä valvomisesta kanssani ja muistelit isää, kun mielikuvituksesi loihti tuon hirmuisen näyn silmiesi eteen. Tuossa on vielä ompeluksesi sellaisena kuin se putosi käsistäsi, ja sen mukana katosi elämäsikin onni. Kuinka olet saanutkaan kärsiä!" jatkoi hän kumartuen alas ja ottaen ompeluksen käteensä. "Suuri Jumala!" hän huudahti ja peräytyi niin äkkiä, että hän kaasi pöydän. "Tuossahan se nyt on!" Hän risti kätensä ja taivutti päänsä kauhusta rinnalleen. "Kirje oli siis todellakin olemassa."
Niin, se oli totta. Vanderdeckenin kirje oli ollut piilossa ompeluksen alla. Jos Filip olisi huomannut sen heti silloin kun hän oli valmistautunut sitä hakemaan, ei se olisi tehnyt häneen niin järkyttävää vaikutusta, mutta se, että hän löysi sen vasta nyt, kun hän oli vaipunut onnellisiin tulevaisuuden unelmiin, teki hänet levottomaksi ja täytti hänen mielensä raskailla aavistuksilla. Vihdoin hän otti kuitenkin kirjeen käteensä ja syöksyi pois huoneesta.
"En voi lukea sitä ainakaan täällä", huudahti hän. "Luen sen jossakin tuolla vihastuneen taivaan alla."
Hän pani hatun päähänsä, lukitsi oven ja lähti kulkemaan tietämättä oikein itsekään, minne.
IV.
Välittämättä siitä, mihin suuntaan hän meni, käveli Filip kauan aikaa eteenpäin kirje kourassaan. Hän tyyntyi kuitenkin vähitellen ja koska hän oli hengästynyt kovasta kävelemisestä, istuutui hän vihdoin muutamalle penkille ja laski tuon peloittavan kirjeen polvelleen. Kun hän käänsi sen toisin päin ja huomasi sinetin olevan mustan, huokaisi hän.
"En voi lukea sitä vieläkään", ajatteli hän ja lähti taasen kulkemaan.
Puolen tunnin kuluttua pysähtyi hän jälleen. Aurinko alkoi laskea ja Filip seisoi paikoillaan katsoen siihen niin kauan, että hänen silmänsä huikesivat.