"Sitä voisi melkein luulla Jumalan silmäksi, ja ehkä se sellainen onkin", ajatteli hän. "Mutta laupias luoja, miksi juuri minut on valittu sellaisen tehtävän toimeenpanijaksi?"
Hän katsoi ympärilleen löytääkseen jonkun paikan, jossa hän voisi kenenkään näkemättä murtaa sinetin ja lukea tuon henkien maailmasta tulleen viestin. Vähän matkan päässä oli pieni pensaikko muutaman metsikön laidassa. Hän meni sinne ja piiloutui niin, ettei kukaan kulkija voinut huomata häntä.
Katsottuaan vielä kerran laskeutuvaan aurinkoon tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi.
"Tahtosi on kai taipumaton", huudahti hän. "Kohtaloni on sellainen ja molempien täytyy tapahtua."
Kun hän mursi sinetin, säpsähti hän ajatellessaan, ettei sitä ollut lähettänyt mikään kuoleva, ja muistaessaan, että se sisälsi kadotukseen tuomitun miehen salaisuuden. Mutta tuo tuomittu oli hänen isänsä, jonka muistoa hänet oli opetettu rakastamaan ja joka voitiin pelastaa hirveästä kohtalosta ainoastaan tuossa kirjeessä ilmaistuilla neuvoilla.
"Millainen pelkuri minä oikeastaan olenkaan, kun voin kuluttaa hukkaan näin monta kallista tuntia? Näyttää aivan siltä kuin aurinko viipyisi tuolla mäen laella vain siksi, että voisin lukea tämän."
Sitten hän rohkaisi luontonsa ja mursi tyynesti sinetin, jossa olivat hänen isänsä nimikirjaimet.
"Katariinalle!
Erään niistä suopeista hengistä, jotka itkevät ihmisten rikosten vuoksi, on sallittu ilmoittaa minulle se ainoa keino, jonka avulla kauhea rangaistukseni voidaan peruuttaa.
Jos vain oman laivani kannella saan käsiini tuon pyhän kalleuden, jonka nimessä vannoin tuon kohtalokkaan valan, jos vain saan suudella sitä nöyrästi ja kastella katumuksen kyynelillä tuon pyhän puupalasen, saan sitten levätä rauhassa.