"Sittenpähän nähdään", sanoi tuomari. "Viekää pois hänet!"
Amine vietiin takaisin koppiinsa. Isä Mathias oli kuukauden kuluessa neuvotellut usein suurinkvisiittorin kanssa. Vaikka hän vihoissaan olikin syyttänyt Aminea ja hankkinut tarvittavat todistajat, oli hän kumminkin peloissaan ja levoton. Hänen pitkäaikainen olonsa Aminen luona, Aminen jatkuva hyväntahtoisuus häntä kohtaan aina tuohon onnettomaan yöhön asti, jolloin hän oli vakoillut Aminea, hänen tietonsa, ettei Amine ollut vielä kääntynytkään, Aminen reippaus ja rohkeus, niin, hänen nuoruutensa ja kauneutensa, kaikki nuo seikat puhuivat ehdottomasti hänen edukseen. Isän ainoa päämäärä oli nyt saada Amine tunnustamaan menetelleensä väärin, kääntää hänet kristinuskoon ja pelastaa hänet. Tässä tarkoituksessa oli hän pyytänyt ja saanut pyhältä säädyltä luvan käydä katsomassa Aminea vankilassa. Kolme päivää toisen kuulustelun jälkeen tuli isä Mathias hänen luokseen koppiin. "Lapseni, lapseni!" huudahti hän suruissaan.
"No mutta, isä, miten julkenette tulla luokseni? Tehän itse toimititte minut tänne. Poistukaa heti täältä!"
"Syytöksenne on kyllä tosi, mutta nyt haluan pelastaa teidät täältä, jos vain annatte minulle luvan."
"Seuraan teitä hyvin mielelläni, isä."
"Ei, ei, meidän pitää keskustella ensin hieman. Ihmiset eivät pääse tästä vankilasta vapaiksi niinkään helposti."
"Sanokaa sitten minulle sanottavanne ja neuvokaa minua."
"Niin aion tehdäkin."
"Odottakaahan sentään hieman. Vastatkaa minulle ensin sielunne autuuden nimessä, oletteko kuullut mitään Filipistä?"
"Olen kyllä. Hän voi hyvin."