Seuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän otti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä kohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän heille suunnitelmansa ja toivomuksensa.
"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen hyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt päättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty luovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte mukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen esille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä tänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne, ottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan. Siten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne, jonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi, että puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui kokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa suhteessa hän oli teihin, arvoisa herra."
"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen", vastasi Filip, "näytän mielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat pyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan, sillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En kuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta. Tottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat kapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?"
"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat tottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään mukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa poissaollessanne."
"Siihen en voi suostua", vastasi Filip, "sillä yksinäni en uskalla ryhtyä yritykseen."
"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta", sanoi Krantz. "Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan hakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä monta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan kiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin päästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja ystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan, mutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara olemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa."
Nämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz ennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.
"No niin, herrat", vastasi hän, "suostun ehdotukseenne ja määrään luutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän tehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt mieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat käyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna."
"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla", huomautti Krantz. "Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan sotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat kapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa."
"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin kaksi kanoottia. Neuvonne on mainio."