"Jumalani, he ovat tappaneet hänet! Pedot, murhaajat! Antakaa minun syleillä häntä kerran vielä!" huusi Amine suunniltaan toivottomuudesta.
Muudan pappi, isä Mathias, tunkeutui nyt joukosta lähemmäksi hyvin surullisen näköisenä. Hän pyysi muutamia miehiä kantamaan Filipin pois ja Amine näki, miten veri virtasi Filipin suusta, miesten laahatessa häntä kirkosta pois.
Aminen tuomio luettiin nyt julki, mutta hän ei kuunnellutkaan sitä, sillä hänen järkensä oli mennyt sekaisin. Hänet vietiin takaisin paikoilleen, mutta nyt oli kaikki hänen rohkeutensa poissa, koko juhlallisuuksien loppuajan kaikuivat kirkossa hänen hurjat nyyhkytyksensä.
Kaikki muu oli nyt ohi, paitsi surunäytelmän viimeinen ja traagillisin osa. Kummit veivät armahdetut vangit takaisin inkvisitionin vankilaan ja tuomitut vietiin joen rannalle poltettaviksi. Tämä toimitus oli suunniteltu toimeenpantavaksi tullihuoneen vieressä sijaitsevalla torilla. Sinne oli pystytetty kolmetoista paalua, kahdeksan eläville ja viisi kuolleille. Odottaessaan uhrejaan pyövelit joko istuivat tahi seisoivat paalujen vieressä. Amine ei voinut kävellä ja kummit taluttivat häntä ensin, mutta kantoivat hänet sitten hänelle määrätyn paalun juurelle. Kun he asettivat hänet seisomaan rovion viereen, näytti hänen rohkeutensa jälleen palaavan. Hän meni reippaasti lähemmäksi, kiipesi roviolle ja nojautui paaluun.
Pyövelit alkoivat nyt toimia. Amine sidottiin paaluun ketjuilla ja risukimput ladottiin hänen ympärilleen. Kaikkien muidenkin tuomittujen kanssa oli menetelty samoin ja jokaisen uhrin vieressä oli kaksi rippi-isää. Amine viittasi halveksivasti kädellään niille, jotka koettivat lähestyä häntä, mutta isä Mathias tunkeutui joukon läpi hänen luokseen huohottaen ponnistuksesta.
"Amine Vanderdecken, onneton nainen, jos olisitte totellut neuvoani, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut. Nyt se on myöhäistä, mutta ei liian myöhäistä sielunne pelastamiseksi. Luopukaa itsepäisyydestänne ja uhmastanne ja rukoilkaa pyhää vapahtajaamme armahtamaan teitä ja ottamaan sielunne taivaaseen. Ennätätte tehdä sen vielä, Amine", jatkoi ukko itkien, "rukoilen ja pyydän teitä. Älkää antako tämän jäädä painamaan mieltäni."
"Onneton nainen, sanotte", vastasi Amine. "Sanokaa mieluummin: onneton pappi, sillä minun kärsimykseni loppuvat pian, kun sitävastoin teidän kärsimyksenne tulevat jatkumaan. Onneton oli se päivä, jolloin mieheni pelasti teidät kuolemasta ja vielä onnettomampi oli sääliväisyys, joka taivutti hänet tarjoamaan teille asunnon luonaan. Tuttavuutenne on tuottanut meille onnettomuutta alusta loppuun saakka. Jätän teidät omantuntonne tuomittavaksi, jos teillä sellaista onkaan, enkä tahdo vaihtaa tätä julmaa kuolemaa niihin tuskiin, jotka tulevat katkeroittamaan tulevan elämänne. Poistukaa luotani! Minä kuolen isäini uskossa ja halveksin uskontoanne, joka sallii tällaisia julmuuksia."
"Amine!" huudahti pappi polvistuen tuskissaan ja ristien kätensä.
"Antakaa minun olla rauhassa, isä."
"Ei ole enää jäljellä kuin minuutti. Jumalan laupeuden nimessä —"