"Käsken teitä vielä kerran poistumaan, sillä tuo minuutti kuuluu minulle."
Ukko poistui itkien katkerasti. Kuten Amine oli sanonutkin, vaivasivat häntä hirmuiset omantunnontuskat.
Pyövelien komentaja kysyi nyt rippi-isiltä, kuolevatko tuomitut oikeassa uskossa. Jos rippi-isät vastasivat myöntävästi, pistettiin silmukka tuomittujen kaulaan ja heidät kuristettiin ennen polttamista. Kaikki muut tuomitut olivat jo kuolleet siten ja pyöveli kysyi nyt isä Mathiakselta, voiko Amine vaatia niin suurta armoa osakseen. Vanhus ei vastannut mitään, vaan pudisti, ainoastaan päätään.
Pyöveli poistui. Epäröityään hetkisen seurasi isä häntä ja sanoi tarttuen hänen hihaansa: "Älkää kiduttako häntä kauan."
Suurinkvisiittori antoi merkin ja kaikki roviot sytytettiin samalla kertaa. Täyttääkseen papin pyynnön oli pyöveli peittänyt Aminea ympäröivät risukimput kosteilla oljilla, joista kohosi paksua tukahduttavaa savua, ennenkuin risut syttyivät palamaan.
"Äiti, äiti, tulen luoksesi!" olivat Aminen viimeiset sanat.
Tuli levisi pian ja liekit kohosivat korkealle sen paalun yläpuolelle, johon Amine oli sidottu. Vähitellen alkoivat ne pienetä ja sittenkuin roviosta ei ollut jäljellä muuta kuin hehkuvia hiiliä, riippui ketjusta vain muutamia palaneita luunikamia. Muuta ei ollut jäljellä tuosta kerran niin kauniista ja verrattomasta Amine Vanderdeckenistä.
XXXX.
On kulunut vuosia Aminen kärsimyksistä ja julmasta kuolemasta ja vieläkin kerran tuomme Filip Vanderdeckenin näyttämölle. Missä hän on ollut tämän pitkän ajan? Hullujenhuoneessa, joskus kahleissa hurjasti raivotessaan, jolloin häntä oli koetettu lyönneilläkin tyynnyttää, ja joskus taasen tyynenä ja rauhallisena. Järki näytti joskus olevan palaamaisillaan kuin aurinko pilvisenä päivänä, mutta sitten se oli jälleen pimennyt. Häntä hoiti monta vuotta eräs mies, joka eli toivosta, että hän jonakin päivänä saa olla hänen täydellisen paranemisensa todistajana. Hän kuoli kuitenkin surun ja omantunnontuskien murtamana näkemättä sitä. Hoitaja oli isä Mathias.
Terneusessa oleva pieni talo oli jo aikoja sitten luhistunut. Se odotti monta vuotta omistajansa takaisintuloa, mutta lopulta vaativat lailliset perijät sitä omakseen ja vihdoin heille luovutettiinkin Filip Vanderdeckenin omaisuus. Useimmat olivat unhottaneet Aminenkin kohtalon, vaikka hänen kuvansa siihen liittyvine selityksineen vielä riippuukin Inkvisitionin kirkon seinällä vetäen kauneudellaan välinpitämättömimmänkin ohikulkijan huomion puoleensa.