Mutta kuten jo sanoimme on monta vuotta kulunut. Filipin tukka on harmaantunut ja hänen kerran niin voimakas vartalonsa on taipunut muuttaen hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa on. Hän on nyt saanut järkensä takaisin, mutta hänen voimansa ovat murtuneet. Ollen väsynyt elämään ei hänellä enää ole muuta toivoa kuin täyttää tehtävänsä ja sitten kuolla.
Pyhäinjäännöstä ei häneltä oltu milloinkaan riistetty. Päästessään hullujenhuoneesta oli hänelle annettu varoja kotimatkaa varten. Ah, hänellä ei ole enää kotia eikä isänmaata, ei mitään maailmassa, jonka vuoksi hänen kannattaa elää. Hän ei toivo muuta kuin tehtävänsä täyttämistä ja kuolemaa.
Muudan laiva oli valmis purjehtimaan Eurooppaan ja Filip meni siihen välittämättä ollenkaan sen päämäärästä. Hän ei halunnut palata Terneuseen, sillä hän ei sietänyt ajatustakaan, että hänen pitäisi katsella entisen suuren onnensa ja monen onnettomuutensa paikkaa. Aminen kuva oli syöpynyt lähtemättömästi hänen sydämeensä ja hän odotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi lähteä henkien maailmaan yhtyäkseen häneen.
Hän oli herännyt tuosta mielenvikaisuudestaan kuin unesta. Hän ei ollut enää niin harras katolilainen kuin ennen, sillä hän ei voinut milloinkaan ajatella uskontoa muistamatta Aminen julmaa kohtaloa. Mutta huolimatta siitä piti hän kuitenkin vielä kalleuttaan hallussaan, sillä mihinkään muuhun hän ei voinut luottaa. Se oli hänen jumalansa, hänen uskonsa, hänen kaikkensa — väline, jonka avulla hän ja hänen isänsä pääsivät toiseen maailmaan, ja keino, joka veisi hänet jälleen Aminen luo. Hän voi tuntikausia istua samassa paikassa pitäen sitä kädessään, tuijottaa siihen ja palauttaa muistiinsa jokaisen elämänsä tärkeimmän tapauksen aina hänen äiti-raukkansa kuolemasta ja hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Aminen, viimeiseen hirmuiseen kohtaukseen kirkossa. Kalleus oli jonkunlainen päiväkirja hänen elämästään ja siihen hän liitti kaikki toivonsa tulevaan elämäänkin nähden.
"Ah, milloinkahan se tapahtuukaan?" oli kysymys, jossa hänen ajatuksensa alituisesti askartelivat. "Kolmasti siunattu olkoon se päivä, jolloin saan poistua tästä vihan maailmasta toiseen, jossa väsyneet saavat levähtää."
Laivan, johon Filip meni matkustajaksi, nimi oli: "Nostra Señora da Monte." Se oli kolmensadan tonnin vetoinen priki ja matkalla Lissaboniin. Kapteeni oli vanha taikauskoinen portugalilainen, hyvin viinaanmenevä ukko. Heidän lähtiessään Goasta seisoi Filip peräkannella katsellen tuomiokirkkoa, jossa hän viimeisen kerran oli eronnut vaimostaan. Silloin kosketti joku hänen käsivarteensa ja hän kääntyi katsomaan.
"Olemme siis jälleen matkatovereita", kuuli hän tutun äänen sanovan ja tunsi Schriftenin.
Miehen ulkomuodossa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta ja hänen ainoa silmänsä katseli yhtä tuimasti kuin ennenkin.
Filip säpsähti nähdessään hänet, sillä tämä odottamaton kohtaaminen palautti hänen mieleensä kaikki entiset tapahtumat. Hän tyyntyi kumminkin jo muutamien sekuntien kuluttua.
"Oletteko täällä jälleen, Schriften?" huomautti hän. "Toivoakseni ilmestymisenne ennustaa tehtäväni pikaista täyttymistä."