"Poikani, poikani!" huudahti hän sitten nousten ja heittäytyen Filipin syliin. "Silmäni ovat auenneet ja Jumala ainoastaan tietää, kuinka kauan ne ovat olleet suljettuina." Käsikkäin he menivät peräkannelle laidan viereen kokoutuneen miehistön luota.
"Poikani, jalomielinen poikani, anna minun polvistua katuvaisena ja kiitollisena, ennenkuin hajoamme tuhaksi. Poikani, jalo poikani, ota vastaan isän kiitokset!" huudahti Vanderdecken.
Itkien ilon ja katumuksen kyyneliä kääntyi hän sitten nöyrästi sen olennon puoleen, jota hän kerran oli niin kauheasti uhmannut.
Vanhempi Vanderdecken polvistui ja Filip seurasi hänen esimerkkiään. Syleillen toisiaan toisella käsivarrellaan kohottivat he toisen taivasta kohti ja rukoilivat.
Filip otti nyt kalleutensa viimeisen kerran esille ojentaen sen isälleen, joka kohotti katseensa taivasta kohti ja suuteli pyhää tunnuskuvaa. Ja hänen tehdessään niin hajosivat kummituslaivan raa'at ja purjeet tuhaksi, joka liehuen ilmassa putosi veteen. Mastot, kokkapuu ja kaikki muutkin kannella olevat esineet murenivat atoomeiksi ja hävisivät.
Vanderdecken suuteli kalleutta toisen kerran ja häviäminen jatkui. Raskaat rautatykit upposivat kannen läpi mereen, laivan miehet, jotka olivat katselleet kohtausta, kuivuivat luurangoiksi, jotka samoin kuin vaatteetkin hajosivat ja murenivat tomuksi eikä laivan kannella nähty nyt enää muita eläviä olentoja kuin isä ja poika.
Kun Vanderdecken suuteli pyhää tunnuskuvaa kolmannen kerran, erosivat lankut toisistaan, kansi vaipui hitaasti mereen ja vain rungon jäännökset kelluivat enää vedenpinnalla. Isä ja poika, toinen nuori ja voimakas, toinen vanha ja raihnainen, vajosivat hitaasti tummansiniseen syvyyteen polvistuneessa asennossaan, syleillen toisiaan ja kohottaen toisen kätensä taivasta kohti, jolle hetkiseksi ilmestyi leimuava risti.
Taivaalle kokoontuneet pilvet siirtyivät nyt syrjään ajatuksen nopeudella, aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältään ja kimaltelevat aallot näyttivät tanssivan ilosta. Kirkuvat kalalokit liitelivät jälleen taivaalla ja arat albatrossit nukkuivat pää siiven alle kätkettynä. Pyöriäiset kiitivät eteenpäin hurjasti hyppien ja lentokalat ja delfiinit ponnahtelivat ilmaan laineiden harjoilta. Koko luonto hymyili kuin se olisi iloinnut siitä, että lumous oli haihtunut ikuisiksi ajoiksi ja riemuinnut, ettei Lentävää Hollantilaista enää ollut olemassa.
End of Project Gutenberg's Lentävä hollantilainen, by Frederick Marryat