Kuultuaan tämän vastauksen purskahtivat miehet nauruun ja perämies huomautti hymyillen:
"Erehdyitte varmaankin. Tarkoititte kai: hänen isänsä?"
"Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa hänen poikansa", vastasi Filip.
"Älkää kiinnittäkö huomiotanne harmaaseen tukkaani."
"Hyvä herra, tuolta hän näkyy tulevankin", sanoi perämies mennen sivulle ja viitaten kapteenille.
"Oletteko Vanderdecken, tämän laivan kapteeni?"
"Olen", vastasi toinen.
"Ette luultavasti tunne minua. Mutta miten voisittekaan? Näitte minut viimeksi kolmivuotiaana, mutta ehkä muistatte vaimollenne antamanne kirjeen?"
"Kyllä!" huudahti kapteeni. "Mutta kuka olettekaan?"
"Vuodet eivät ole merkinneet teitä, mutta me maailmassa eläjät ja erittäinkin sellaiset, joilla on suruja ja huolia, vanhenemme vuosien kuluessa. Olen poikanne, Filip Vanderdecken, ja olen nyt täyttänyt toivomuksenne. Ojennan nyt teille vaaroja ja onnettomuuksia täynnä olleen elämäni jälkeen pyhäinjäännöksen, jota halusitte suudella."
Filip otti kalleutensa esille ojentaen sen isälleen. Kapteeni säpsähti, vaipui polvilleen kannelle ja purskahti itkuun.