"Niin ja voidakseen tehdä sen pani hän oman henkensä alttiiksi."
"Vai niin; no siinä tapauksessa annan hänelle koko velan anteeksi, mutta lääkepullon voi hän kyllä antaa takaisin. Anna minulle hieman vettä."
Filip oli mennyt jälleen ulos. Kaksi roistoista oli kuollut, kolmas oli viimeisillään ja neljännestä vuoti verta kovasti, mutta hän ei vastannut mitään, kun Filip puhutteli häntä. Filip otti heidän aseensa ja meni sisälle, missä Poots oli nyt jo melkein tointunut.
"Kiitän teitä, Filip Vanderdecken. Olette pelastanut rakkaan lapseni ja rahani, joita ei olekaan kuin muutamia kolikoita, sillä olen hyvin köyhä. Toivon, että eläisitte kauan ja tulisitte onnelliseksi."
Nyt muistuivat isän kirje ja vala, jonka hän oli vannonut, ensimmäisen kerran Filipin mieleen roistojen tapaamisen jälkeen ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Kauan ja onnellisena", hän toisti. "Ei suinkaan", mumisi hän pudistaen tahtomattaan päätään.
"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille", sanoi Amine.
"Niin, se on kyllä totta", myönsi vanha Poots, "mutta olemme köyhiä, hyvin köyhiä. Puhuin rahoistani, koska minulla on niitä niin vähän, etten voi luopua ainoastakaan kolikosta, mutta teidän ei tarvitse kuitenkaan maksaa minulle noita kolmea ja puolta guldenia, sillä niistä voin minä nyt ainakin luopua."
"Miksi luopuisitte niistä, herra Poots? Minähän lupasin maksaa ne teille ja kuten tiedätte, pidän aina sanani. Minulla on tuhansia guldeneja enkä tiedä, mitä niillä teen."
"Onko teillä tuhansia guldeneja?" huudahti Poots. "Laskette vain leikkiä enkä usko teitä."