Sittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään juomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei Filip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon itaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä, koska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.
Filip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut ryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja katsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.
"Amine", sanoi Filip vihdoinkin, "vahtiessani yöllä oli minulla tarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?"
"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista, mikä voi loukata neidon korvia."
"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi enää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon."
"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista asunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni, mutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole korkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi."
"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan talteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine, taloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti toisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi. Aion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan."
"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia guldeneja."
"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä velvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan kuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun poissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään huolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös vartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa niitä mukaanikaan."
"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja."