"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään vuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena itselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän olevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?"
"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa teille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani. Tässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?"
Filip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei voinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi samalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien silmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana, jolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan lukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.
"Voitte luottaa minuun, Amine", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin kerran.
"Toivon sitä — uskon sen — niin, olen aivan varma siitä", vastasi
Amine.
Filip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa hän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni myös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.
"Muistaakseni", aloitti Amine vihdoinkin, "kuulin isäni sanovan äitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman sekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone, jota ei ole avattu pitkiin aikoihin."
"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti."
"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään mitään niiden olemassaolosta?"
"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan."