"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken näimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi."
"Mistä sen tiedätte, luotsi?"
"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt sentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut teitä huonosta ilmasta." Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.
"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani", sanoi Kloots. "En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä luulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?"
"On", vastasi Filip. "Kummastuksenne on aivan luonnollinen."
"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi", sanoi kapteeni. "Nyt on meidät jätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä kuin mitä taivas meille näyttää."
"Se varoittaakin meitä nyt", sanoi Hillebrant. "Katsokaa, miten se on mennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä vielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi jo."
"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista enkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta. Sydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa viinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman."
Filip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua kapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen koota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä kovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa, vaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa hänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi tehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan poosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen kuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän oli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja ja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään pulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin ja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja rohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja mennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.
Hän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan tapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas, kellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset purjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta kaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat himmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli ruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva halkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti kuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan tuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti vähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja tyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt, mutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen vihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.