"Rakas poikani, olenko vanginnut sinut tänne näin pitkäksi ajaksi?"
"Rakkauteni sinuun, äiti, on pidättänyt minua täällä enkä poistukaan ennenkuin olet terve ja pystyssä jälleen."
"Sitä on turha toivoakaan, Filip, sillä tunnen kuoleman lähestyvän.
Ah, rakas poikani, miten mielelläni kuolisinkaan, ellei kohtalosi
minua huolettaisi. Olen jo kauan aikaa kulkenut kuolemaa kohti,
Filip, ja olen rukoillut hartaasti, että pääsisin pois."
"Miksi olet tehnyt niin, äiti?" kysyi Filip suruissaan. "Olenhan koettanut olla sinulle mieliksi niin paljon kuin suinkin."
"Niin oletkin, lapseni, ja Jumala sinua senvuoksi siunatkoon. Olen usein huomannut, miten olet hillinnyt ylpeän luontosi ja oikeutetun vihasi säästääksesi minua, ja minä tiedän, miten vaikeaa se on ollut sinulle. Vaikka olet ollut nälissäsikin, et ole kumminkaan ollut tottelematon minulle. Ah, Filip, olet varmaankin luullut minua hulluksi monta kertaa, koska en ole selittänyt sinulle syytä siihen, mutta nyt aion puhua."
Hän laski päänsä jälleen pieluksille pariksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten:
"Luultavasti olen joskus ollutkin aivan mielenvikainen, vai mitä Filip? Mutta Jumala tietää senkin, että olen kantanut sydämessäni salaisuutta, joka olisi voinut tehdä minkä vaimon tahansa mielenvikaiseksi. Se on kiusannut sieluani päivät ja yöt, pimittänyt järkeni ja nyt vihdoinkin, Jumalalle kiitos, murtanut ruumiilliset voimanikin. Tunnen, Filip, että loppuni lähestyy. Ehkä saan kumminkin viipyä täällä maailmassa niin kauan, että voin uskoa sinulle tuon salaisuuden, joka on niin kauan painanut mieltäni, vaikka toivonkin, ettei sinun tarvitsisi kuulla sitä, koska se voi pimittää samalla tavalla sinun kuin minunkin järkeni."
"Äiti", sano: Filip vakavasti ja rukoilevasti, "ilmaise minulle vain tuo hirveä salaisuus. Vaikka taivas ja helvetti olisivat siihen osalliset, en pelkää kuunnella sitä. Taivas ei tahdo minulle mitään pahaa enkä pelkää paholaista ollenkaan."
"Tunnen rohkean luontosi, Filip, ja tiedän miten urhoollinen ja ylpeä olet. Olet paremmin kuin moni muu luotu kantamaan sellaisen hirmuisen salaisuuden aiheuttamaa taakkaa. Ymmärrykseni oli kuitenkin liian heikko kestämään sitä, mutta minä tiedän, että velvollisuuteni on kertoa se sinulle."
Leski vaikeni hetkiseksi hänen ajatustensa pyöriessä tuossa asiassa, jonka hän aikoi paljastaa, ja kyynelten vuotaessa alituisesti hänen kuoppaisille poskilleen. Sitten hän näytti tekevän äkkiä päätöksensä ja saavan kuin uusia voimia.