Amine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka onneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan vieressä ja tukiessa häntä.
"Ah, Jumalani, kiitän sinua!" sanoi Amine vihdoinkin. "Luulin ilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä sinut sittenkin", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.
"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?" kysyi Filip jonkun ajan kuluttua.
"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt iankaikkisesti."
Filip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn, miksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. "Entä isäsi, Amine?"
"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna."
"Niin", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan rakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, "niin, Jumala on armollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että tämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka laiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten vaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan armahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut korvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin", ajatteli hän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät kohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.
Ennen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.
"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi", vastasi Amine. "Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi, sillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa auki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän ei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua ennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla, että luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja vielä enemmän sitä, että tulet takaisin."
"Onko hänen terveytensä hyvä?"