"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin palaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän on aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän olisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous tuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen — sellaisen ajatteleminenkin tuntuu hirveältä — mutta luulen kuitenkin, että ukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi meidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua yhdestä antamastasi suukkosesta."
"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista poissaollessani?"
"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja, joita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti, mutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta älä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan ihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä haluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen."
Amine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti hetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan pöydässä tyttärensä kanssa.
"Laupias Jumala, näenkö oikein!" huudahti ukko. "Herra Vanderdecken, oletteko palannut kotiinne?"
"Kyllä", vastasi Filip. "Tulin eilenillalla."
"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?"
"Halusimme yllättää sinut", vastasi Amine?
"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen, herra Filip? Joko huomenna?" kysyi herra Poots.
"En moneen kuukauteen, toivoakseni", sanoi Filip.