Jonkun ajan kuluttua perustivat hollantilaiset kauppa-aseman Japaniin, mutta huomattuaan, että aseman läheisyydessä asuvat kristityt halusivat olla kauppavaihdossa vain portugalilaisten kanssa, joihin he luottivat, tuli heistä meidän vihollisiamme, ja tuo mies, josta olemme puhuneet ja joka silloin oli hollantilaisen aseman hoitaja, päätti suunnattomassa kullanhimossaan tehdä kristinuskon epäilyttäväksi maan hallitsijan silmissä syöstäkseen siten portugalilaiset ja heidän liittolaisensa turmioon. Niin, poikani, käyttäytyi mies, joka oli omaksunut luterilaisen opin, koska se muka oli puhtaampi kuin meidän.
Läheisyydessä asui muudan rikas japanilainen, joka molempine poikineen oli kääntynyt kristinuskoon ja kastettu. Hänellä oli kaksi muutakin poikaa, jotka olivat virkamiehinä keisarin hovissa. Tämä japanilainen oli lahjoittanut meille talon, että voisimme perustaa siihen koulun, mutta hänen kuolemansa jälkeen vaativat nuo molemmat hovissa olevat pojat, jotka olivat pakanoita, meiltä tuota taloa takaisin. Kieltäydyttyämme rupesi hollantilainen kiihoittamaan noita nuoria aatelismiehiä meitä vastaan käskien heidän ilmoittaa keisarille, että portugalilaiset ja kristityt olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Kun asiamieheltä kysyttiin, onko hänkin kristitty, sanoi hän olevansa vain hollantilainen.
Keisari, uskoen salaliiton olemassaoloon, käski heti tappaa kaikki portugalilaiset ja sellaiset japanilaiset, jotka olivat kääntyneet kristinoppiin. Hän varusti siihen tarkoitukseen sotajoukon ja uskoi sen päällikkyyden noille kahdelle aatelismiehelle, joista äsken kerroin, noille sen miehen pojille, joka oli lahjoittanut meille talon. Kristityt, huomattuaan, että vastustus oli tässä heidän ainoa pelastuksensa, tarttuivat myös aseihin ja valitsivat päällikökseen nuo toiset japanilaiset aatelismiehet, jotka isän kanssa olivat kääntyneet. Siten oli noiden joukkojen johtajina neljä veljestä, kaksi kummallakin puolella.
Kristittyjen sotajoukossa oli noin neljäkymmentätuhatta miestä, mutta tietämättä sitä lähetti keisari sitä vastaan kaksikymmentäviisituhatta lannistamaan ja hakkaamaan sen maahan. Sotajoukot kohtasivat toisensa ja kovan taistelun jälkeen (japanilaiset ovat hyvin urhoollisia) voittivat kristityt ja lukuunottamatta muutamia, jotka pelastuivat veneihin, tuhottiin koko keisarin armeija.
Tämän voiton johdosta kääntyi vielä paljon japanilaisia uskoomme, niin että armeijamme miesluku lisääntyi pian viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Mutta kun keisari kuuli joukkojensa tulleen voitetuiksi, pani hän toimeen uuden sotaväenoton ja järjesti sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijan antaen kenraaleilleen sellaisen käskyn, että kaikki muut kristityt pitää tappaa, paitsi noita kahta johtajaa, jotka hän halusi saada elävänä käsiinsä kiduttaakseen heidät kuoliaiksi. Kaikki sovintoehdot raukesivat ja keisari rupesi itse joukkojensa johtajaksi. Armeijat kohtasivat toisensa ja ensimmäisen päivän taistelu oli voitokas kristityille. He menettivät kuitenkin toisen johtajansa, joka haavoittui ja otettiin vangiksi, ja koska ei armoa annettu, olivat heidän muutkin tappionsa melko tuntuvat.
Toisena päivänä ratkaistiin sitten kristittyjen kohtalo. Heidän ylipäällikkönsä kaatui ja lukuisampi vihollinen tappoi heidät kaikki viimeiseen mieheen. Keisari hyökkäsi taistelun jälkeen kauempana olevaan leiriin murhauttaen vanhukset, vaimot ja lapsetkin. Kuusikymmentätuhatta kristittyä sai siten surmansa. Verilöyly ei loppunut siihenkään, sillä monien vuosien kuluessa toimeenpantiin saarilla tarkkoja etsimisiä kristittyjen löytämiseksi ja kiinni saadut kidutettiin julmasti kuoliaiksi. Noin viisitoista vuotta sitten tapettiin viimeinen kristitty Japanissa, ja kaikkien murhattujen luku nousee yhteensä noin neljäänsataantuhanteen. Koko tämän teurastuksen aiheuttivat tuon miehen ahneus ja petollisuus, joka muutamia päiviä sitten sai oikeudenmukaisen rangaistuksensa. Hollantilainen yhtiö oli tyytyväinen hänen menettelyynsä, joka hankki sille sellaisia etuja, ja hän oli sittemmin monta vuotta heidän edustajanaan siellä. Hän oli nuorukainen tullessaan sinne, mutta hänen tukkansa oli harmaantunut hänen aikoessaan palata omaan maahansa. Hän oli koonnut suunnattoman omaisuuden, joka kuitenkin hukkui hänen kanssaan.
"Elän enää vain muutamia vuosia ja Jumala tietää minun vastustelematta täältä lähtevänkin", lopetti pappi poistuen melkein heti mennäkseen nukkumaan.
"Kertoisinko hänelle tarinani?" ajatteli Filip jäätyään yksikseen. "Tunnen, että voisin sen tehdä, mutta — ei! Koska en kertonut sitä isä Seysenillekään, en kerro hänellekään. Antautuisin silloin hänen valtaansa ja hän voisi pakottaa minua —. Ei, salaisuuteni on minun enkä ole minkäänlaisten neuvonantajien tarpeessa." Hän kaivoi kalleutensa esille poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Batavia oli muutamia päiviä ankkurissa St. Helenan satamassa jatkaen sitten matkaansa. Kuuden viikon kuluttua ankkuroi laiva jälleen Amsterdamin satamaan ja saatuaan luvan kapteenilta lähti Filip heti kotiinsa ottaen mukaansa vanhan portugalilaisen papin, Mathiaksen, jolle Filip tultuaan hänen ystäväkseen oli tarjonnut asunnon luonaan niin pitkäksi ajaksi kuin pappi aikoi viipyä Hollannissa.