"Tarkoitukseni ei ole mitenkään säikähdyttää teitä, poikani", sanoi isä Mathias, "mutta teidän pitää muistaa, että elämme katoavaisessa maailmassa, ja ajatella, että poistumisestanne täältä on kulunut jo melkoisesti aikaa. Teidän pitäisi hillitä hieman pursuavaa iloanne ja valoisia toiveitanne, jotka ovat täyttäneet mielenne laivasta lähtömme jälkeen. Luotan Jumalan armahtavaisuuteen ja toivon kaiken olevan niin hyvin, että te muutamien minuuttien kuluttua saatte sulkea rakkaan vaimonne syliinne, mutta karaiskaa luontonne pettymyksienkin varalta. Meillehän sanottiin jo Fliessingenissä suuren onnettomuuden kohdanneen näitä seutuja ja kuolema on ehkä kutsunut pois niin kauniin ja nuoren olennon."
"Kiiruhtakaamme, isä", vastasi Filip.
Hän lisäsi vauhtiaan ja jätti vanhuksen kauas jälkeensä. Kun hän tuli sillalle, oli kello melkein seitsemän aamulla.
Hän huomasi alimmaisten ikkunain luukkujen vielä olevan kiinni ja oven olevan auki. Keittiössä paloi tuli ja kun hän aukaisi oven, näki hän palvelijattaren nukkuneen tuoliinsa. Hänellä ei ollut aikaa herättää tyttöä, sillä hän kuuli äänen ylikerrasta huutavan: "Maria, lääkärikö sieltä tuli?"
Filip harppasi portaat kolmella askeleella, työnsi äskeisen puhujan syrjään ja aukaisi Aminen huoneen oven.
Pieni yölamppu levitti heikkoa valoaan huoneeseen. Vuodeverhot oli vedetty kiinni ja sängyn vieressä lattialla oli isä Seysen polvillaan. Filip säikähti, veri pakeni hänen sydämeensä eikä hän voinut puhua, mutta vähän ajan kuluttua purki hän tuskansa syvään huokaukseen, joka kiinnitti papin huomion puoleensa. Tunnettuaan tulijan nousi isä polviasennostaan ojentaen kätensä Filipille.
"Hän on siis kuollut!" huudahti Filip.
"Ei, poikani, meillä on vielä toivoa. Hän on juuri taudin käännekohdassa ja tunnin kuluttua on hänen kohtalonsa ratkaistu. Hän jää silloin joko elämään tahi seuraa niitä monia satoja, jotka tämä kauhea kulkutauti on vienyt hautaan."
Isä Seysen vei nyt Filipin vuoteen viereen ja veti verhot syrjään. Amine oli tiedotonna, hengitti raskaasti ja hänen silmänsä olivat kiinni. Filip tarttui hänen polttavaan käteensä, polvistui, suuteli sitä ja purskahti itkuun.
"Tämä on surullinen tervetuliaistoivotus sinulle kotiin tullessasi, Filip", sanoi isä Seysen. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto ja muista, että vielä on toivoa. Lääkäri, joka on hoitanut häntä, sanoi niin. Hänen pitäisi tulla uudestaan tänne parin minuutin kuluttua. Amine sairastaa lavantautia, joka viimeisten kuukausien kuluessa on tappanut kokonaisia perheitä ja raivoaa vieläkin vähentymättömällä voimalla. Sellainen perhe voi pitää itsensä onnellisena, jonka ei tarvitse murehtia muuta kuin yhtä kuollutta. Toivon melkein, ettet olisi tullutkaan vielä, sillä tauti on hyvin tarttuvaa. Useat ovat matkustaneet pois maasta suojellakseen itseään eikä meillä onnettomuudeksemme ole ollut tarpeeksi lääkäreitäkään, sillä tauti ei ole valinnut uhrejaan, vaan tappanut heitäkin."