Edvard nauroi kuullessaan Port Royaliin tullessaan tuosta nimityksestä, ja amiraali, joka oli odottanut, että nuori mies olisi vastoinkäymisestään nyrpeä, oli niin tyytyväinen nähdessään hänen iloisen ilmeensä, että pyhästi lupasi varata Templemorelle ensimmäisen avoimen paikan; mutta senkin lupauksensa hän unohti kokonaan, koska Edvard sattui olemaan pitkällä risteilyllä kun jälleen tuli paikka avoimeksi.
Luutnantti Templemore oli nyt ollut melkein kaksi vuotta "Enterprisen" päällikkönä ja tyytynyt nurisematta kohtaloonsa, koska hänellä oli iloinen luonne ja hän vietti mielensä mukaista onnellista elämää. Herra Witherington hemmotteli häntä liiaksikin. Edvard sai niin paljon rahaa kuin vain tahtoi ja hänellä oli huvituksia runsaasti.
Muiden hauskuuksien ohella hän oli joutunut auttamattomasti rakkauden pauloihin. Kerran ollessaan matkalla Windward-saarille, hänen oli onnistunut auttaa espanjalaista laivaa, jossa matkusti Puerto Ricon uusi kuvernööri perheineen, ja suostunut viemään heidät maihin tuolle saarelle. Siitä hyvästä englantilainen amiraali oli saanut kohteliaan kirjeen, joka päättyi siihen kohtuulliseen toivotukseen, että hänen ylhäisyytensä amiraali eläisi tuhat vuotta, ja samalla siinä oli kutsu Edvard Templemorelle käydä heitä tervehtimässä milloin hyvänsä hän sattui kulkemaan ohi. Tämä kutsu oli samanlainen tyhjä kohteliaisuus kuin kuvernöörin amiraalille lausuma toivotus. Mutta asia oli niin, että kuvernöörillä oli yksi ainoa, hyvin kaunis tytär, jota huolellisesti vartioivat vanha hoitajatar sekä munkki, jonka hoitoon kaikki kuvernöörin talossa tehdyt synnit uskottiin, ja Edvard oli ollut niin harhaoppinen, että oli rakastunut tuohon katoliseen tyttöön.
Tyttö oli tosiaankin hyvin kaunis ja lisäksi kiihkeätunteinen niin kuin kaikki espanjalaiset naiset. Ne muutamat päivät, jotka hän yhdessä isänsä kanssa oleskeli kuunarissa, riittivät herättämään rakkauden liekin niin hehkuvissa olennoissa kuin Clara d'Alvarez ja Edvard Templemore olivat. Munkki oli jätetty vuodon saaneeseen laivaan, kun kuunarissa ei voitu saada hänelle eikä hoitajattarelle tilaa, ja tytön isällä don Felix de Matos de Cobas de Manila d'Alvarezilla oli liian paljon tekemistä sikaristaan, jotta olisi joutanut pitämään tytärtään silmällä.
Heidän noustuaan maihin Edvard Templemore kutsuttiin heidän varsinaiseen asuntoonsa, joka ei ollut kaupungissa, vaan hymyilevän lahden rannalla saaren eteläpuolella. Kaupunkitaloa käytettiin ainoastaan virkahuoneistona sekä suurimmissa juhlatilaisuuksissa; siellä oli liian kuuma asua, ja kuvernööri oleskelikin siellä ainoastaan muutamia tunteja päivässä.
Edvard viipyi saarella lyhyen aikaa ja lähtiessään hän sai isältä mainitun englantilaiselle amiraalille osoitetun kirjeen ja tyttäreltä lujan uskollisuuden vakuutuksen.
Kun Edvard lähetettiin risteilyretkelle, kuten aina tapahtui kun ei ollut mitään muuta tekemistä, hän kysyi amiraalilta, eikö hänen, jos hän sattumalta joutuisi Puerto Ricon lähelle, pitäisi jättää espanjalaiselle kuvernöörille jokin vastaus tämän kirjeeseen, ja amiraali, joka ymmärsi, kuinka tärkeätä oli ylläpitää hyvää sopua vieraiden valtojen kanssa, havaitsi kysymyksen aiheelliseksi ja antoi hänelle kirjeen toimitettavaksi. Toinen tapaaminen oli tytön puolelta vielä sydämellisempi kuin ensimmäinen, vaikka hurskas munkki ja vanha hoitajatar katselivat sitä karsain silmin.
Varovaisuus olikin tarpeen, ja kun salassa pitäminen antaa rakkaudelle vain lisää tenhoa, Clara sai Edvardilta kaukoputken ja pitkän kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hän saapuu niin usein kuin vain on mahdollista kuunarillaan saaren eteläpuolelle ja odottaa siellä ikkunasta merkkiä osoitukseksi siitä, että Clara on huomannut hänen aluksensa. Seuraavana aamuna hän tulee sitten veneellään maihin ja kohtaa Claran sovitulla paikalla. Tuo kaikki oli ihastuttavaa, ja Edvardin oli kuluneena vuonna onnistunut kolme, neljä kertaa kohdata lemmittynsä, ja aina hän oli lukemattomia kertoja vaihtanut uskollisuudenlupauksia Claran kanssa, eikä heitä ollut kukaan huomannut. He olivat sopineet niin, että Clara luopuu kodistaan ja isästään sekä uskoo onnensa englantilaisen, harhaoppisen miehen käsiin.
Ihme kyllä amiraali ei huomannut mitään kummallista siinä, että "Enterprise" pistäytyi niin usein Puerto Ricossa, vaikka Edvardin täytyi näyttää laivan päiväkirja joka kerran sieltä palatessaan. Mutta amiraali oli tyytyväinen, kun hän oli valmis muun tehtävän puutteessa lähtemään aluksellaan risteilylle. Hänen päiväkirjansa tuotiin maihin ja jätettiin kokoonkäärittynä ja sinetöitynä amiraalin adjutantille. Adjutantti työnsi ne luotaan eikä välittänyt niistä sen enempää, ja Edvardilla oli aina jokin juttu valmiina istuutuessaan amiraalin vieraana tämän päivällispöytään. "Enterprise" oli saanut määräyksen mennä joutuin Antiguaan, ja kun Edvard piti tuota matkaa sopivana tilaisuutena päästä Clara d'Alvarezia tervehtimään, hän ohjasi paluumatkalla laivansa saaren eteläpuolelle niemen edustalle. Pian hän näki valkoisen uutimen, joka oli päästetty liehumaan ulos ikkunasta.
— Siinä se on, herra luutnantti, sanoi nuori kadetti, joka seisoi hänen vieressään. — Edvard oli käynyt paikalla niin usein, että "Enterprisen" koko väki tiesi hänen hellät tunteensa. Näyttää rauhanlippua.