— Älkää puhuko tyhmyyksiä, herra Warren, vastasi Edvard nauraen. Miten te tämän asian tiedätte?
— Arvaan vain siitä, mitä on tapahtunut, mitä vasta tapahtuu, ja tunnen ruumiissani, että minun on mentävä maihin teidän kanssanne tänä iltana ja odotettava teitä ensi yönä.
— Se on mahdollista, mutta käskekää vetää haruskeulapurjeen jalusnuorat kireämmälle; meidän on nyt mentävä niemen taakse.
Kadetti oli oikeassa; samana iltana, juuri ennen pimeän tuloa hän meni päällikkönsä kanssa maihin.
— Vielä kerran, rakas Clara! sanoi Edvard ottaen rakastetultaan pois tämän pitkän hunnun ja sulkien hänet syliinsä.
— Niin, Edvard, vielä kerran, mutta pelkään, että tämä kerta on viimeinen; kamarineitoni Inez on ollut kovin sairaana ja ripittäytynyt isä Ricardolle. Minua niin pelottaa, että hän on kauhistuksissaan — hän luuli kuolevansa — tunnustanut kaiken. Nyt hän on paranemaan päin.
— Miksi luulet hänen tunnustaneen munkille kaiken?
— Et tiedä miten hupakko hän on sairaana ollessaan. Meidän uskontomme on erilainen kuin teidän.
— Niin on, mutta minä opetan sinulle paremman.
— Ole vaiti, Edvard, noin et saa puhua. Pyhä neitsyt, jos isä Ricardo kuulisi! Luulen varmaan, että Inez on juorunnut, sillä munkki katselee minua niin ankarasti mustilla silmillään. Ja eilen hän huomautti etten ole ripittäytynyt pitkään aikaan.