— Käske hänen hoitaa omat asiansa.
— Mutta sehän juuri onkin hänen asiansa. Eilen illalla minun täytyi tunnustaa hänelle syntini. Juttelin koko joukon, mutta sitten hän iski silmänsä minuun oikein ankarasti kysyen, olinko kertonut kaiken. Vapisin sanoessani että olin, sillä se oli valhetta.
— Minä tunnustan syntini ainoastaan Luojalleni ja rakkauteni vain sinulle. Tee sinä samoin, rakas!
— Minä tottelen sinua puoleksi; rakkauttani en tunnusta.
— Syntejä ei sinulla ole lainkaan; siis tottelet neuvoani kokonaisuudessaan.
— Vaiti, Edvard, noin et saa puhua! Meillä on kaikilla syntejä, ja voi, miten hirmuinen synti onkaan, että minä rakastan sinua, joka olet harhauskoinen! Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, mutta minä en voi voittaa sitä.
— Jos se on ainoa syntisi, rakas, voin empimättä antaa sinulle synninpäästön.
— Älä laske leikkiä, Edvard, vaan kuule minua. Jos Inez on tunnustanut, he hakevat minua aina täältä, emmekä siis voi tavata toisiamme ainakaan tällä paikalla. Tunnethan sen pienen lahden, joka on tuolla kallion takana? Se ei ole paljon kauempana, ja siellä on luola, jossa voin odottaa sinua. Tästä lähtien meidän on kohdattava toisemme siellä.
— Niin, tehdään niin, rakas. Mutta eikö se ole liian lähellä rantaa?
Etkö pelkää veneen miehistöä, joka aivan varmasti silloin näkee sinut?
— Mutta voimmehan poistua kauemmaksi rannasta. Pelkään ainoastaan isä
Ricardoa ja neitsyt Mariaa. Vanhurskas taivas! Jos isäni tietäisi
tämän, olisimme hukassa, ainaiseksi erotettuja. Ja Clara nojasi päätään
Edvardin olkaan ja vuodatti suuria kyyneleitä.