Hovimestari Jonathan ilmestyi heti huoneeseen, mutta havaitessaan, että isännällä oli jotakin tekemistä, hän pysähtyi ovelle liikkumattomana, vankkana ja suorana, niin surullisen näköisenä kuin olisi ollut ovenvartijana aatelismiehen asunnossa, josta isäntää juuri viedään hautaan; sillä kuta korkeampi vainajan arvo on, sitä pitempi naama ovenvartijalla, ja tietysti sitä parempi palkka — se on itsestään selvää. Jonathan Tropp oli ollut ensin asiapoikana ja sitten kamaripalvelijana; vihdoin hän kohosi hovimestarin arvoon herra Witherington vanhemman palveluksessa; sen korkeammalle hän ei enää voinut kohota.
Sitten Jonathan rakastui, sillä hovimestarit tekevät itsensä syypääksi samanlaisiin ajattelemattomuuksiin kuin heidän herransakin. Eivät hän eikä hänen kaunis mielitiettynsä, joka oli kamarineitona toisessa aatelisperheessä, ottaneet varteen muiden ihmisten erehdysten seurauksia, vaan erosivat palveluspaikoistaan ja menivät naimisiin.
Kuten useimmat hovimestarit ja kamarineidot, jotka hankkivat oman kodin, hekin perustivat kapakan. Kuitenkin täytyy kamarineidon puolustukseksi mainita, että hän mieluummin olisi pitänyt ruokalaa, mutta Jonathan sai kaunokaisensa taipumaan huomauttamalla, että ihmisten on tapana juoda, vaikkei heitä janotakaan, mutta että he eivät koskaan syö jollei heidän ole nälkä.
Vaikka tämä huomautus pitää kyllä paikkansa, on kuitenkin aivan varmaa, ettei heidän yrityksellään ollut lainkaan menestystä. Muutamat ovat siinä luulossa, että Jonathanin pitkä, laiha ja hoikka olemus vahingoitti liikettä, koska ihmisillä on liian suuri taipumus arvostella oluen hyvyyttä kapakoitsijan enemmän tai vähemmän punaisen naaman ja paksun vartalon mukaan; missä isäntä on kuin nälkäkurki, siellä ei olut voi olla hyvää, niin pääteltiin.
Varmasti ulkomuoto merkitsee paljon tässä maailmassa, ja näyttää siltä kuin Jonathanin laihuus olisi ollut syynä siihen, että hän vähän ajan kuluttua teki vararikon; mutta se, mikä oli hänen turmionsa kapakkaliikkeessä, hankki hänelle heti toisen toimen. Muuan arviomies, joka samalla oli verhoilija ja hautausurakoitsija, näki Jonathanin, ja kun hän ymmärsi antaa arvoa tämän eriskummallisen surulliselle katseelle sekä kun hänellä oli veli, joka oli yhtä pitkä, hän tarjosi Jonathanille heti hautajaisairuen tointa. Jonathan unohti pian surra omaa muutaman sadan punnan häviötään itkiessään uudessa toimessaan monia tuhansia vainajia, ja hänen suorasta, jäykästä, patsasmaisesta ryhdistään ja pitkästä, surullisen näköisestä naamastaan hänen seisoessaan niiden portilla, joille toisen maailman portit olivat vastikään auenneet, pisti usein esiin perillisten surun ivailu. Tässä kamasaksamaailmassa ei ole suurta arvoa sellaisella surulla ja kaipauksella, josta ei makseta hyvin. Jonathan hautasi monta vainajaa, vihdoin oman vaimonsakin.
Sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta viimein hänen täytyi haudata isäntänsäkin, hautausurakoitsija, eikä se ollut juuri hauskaa. Vaikka Jonathan ei itkenytkään saattaessaan työnantajaansa ikuiseen lepoon, hän osoitti kuitenkin synkkää surua ja joi isäntänsä muistoksi pullollisen portteria palatessaan hautajaisista ja istuessaan tovereineen tämän ruumisvaunujen katolla kuin musta varis.
Ja nyt Jonathan menetti virkansa ja semmoisesta syystä, jota useimmat olisivat pitäneet hänen parhaana ansionaan. Kaikki hautausurakoitsijat kieltäytyivät ottamasta häntä palvelukseensa siitä syystä, ettei hänelle ollut saatavissa veroistaan seuraajaa. Tässä tukalassa tilassa Jonathan tuli ajatelleeksi herra Witherington nuorempaa, jonka isää, sir Witheringtonia, ja äitiä, hänen armoaan Marya, hän oli palvellut ja lopuksi saattanut heidät hautaan.
Jonathanin onneksi herra Witheringtonin silloinen hovimestari oli juuri valmis tekemään saman hullutuksen, jonka Jonathan oli tehnyt aikaisemmin, ja niin Jonathan asetettiin uudestaan entiseen virkaansa. Totuttuun tapaan hän käyttäytyi jokapäiväisessä elämässään aivan samalla tavalla kuin ennen hautajaisissa; hän ei koskaan näyttänyt iloista naamaa, jos ei hänen isäntänsä ollut iloinen, ja silloinkin hän teki niin pikemmin velvollisuuden tunnosta kuin todellisesta ilomielisyydestä. Jonathanilla oli asemaansa verraten tavallista paremmat koulutiedot, hän oli hautausurakoitsijaa palvellessaan oppinut ymmärtämään kaikki latinankieliset lauseparret, mitä oli vainajien arkunkilvissä. Näitä lauseparsia hän vatvoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa.
Jonathan oli sulkenut oven ja piti yhä kädellään lukon kahvasta kiinni.
— Jonathan, sanoi herra Witherington oltuaan pitkän aikaa ääneti, tahtoisin nähdä viimeisen New Yorkista tulleen kirjeen; se on pukupöydälläni.