— Pelkään kaiken olevan niin kuin sanot, vastasi hän, mutta meidän täytyy luottaa Jumalaan. Se on hänen tahtonsa ja mitä hän tahtoo, täytyy olla oikein.
En ollut vielä siihen aikaan tarpeeksi kristitty, että olisin voinut tunnustaa hänen olevan oikeassa ja väitin:
— Jos nyt Jumala on kerran niin hyvä ja armollinen kuin sanotte, niin miksi hän sitten antaa meidän nähdä nälkää? Tietääkö hän, että olemme nälkään kuolemassa?
— Tietääkö hän, Frank? Miten sanotaan raamatussa? Eikö niin, ettei varpunenkaan putoa maahan hänen tietämättään ja kuinka paljon arvokkaampi onkaan ihminen? Häpeä, Frank!
Olin hämilläni, mutta en varma. Sentähden sanoinkin tyynesti:
— Meillä ei ole mitään syötävää.
— Vaikka olemmekin menettäneet kaikki kalamme, Frank, emme toki vielä näe nälkää. Myrsky voi asettua huomiseksi, jolloin voimme jälleen pyydystää kaloja, tahi jos ei se lakkaa ennenkuin ylihuomenna, niin kestämmehän toki pari päivää syömättäkin. Toivokaamme parasta ja luottakaamme Jumalaan. Rukoilkaamme häntä ja pyytäkäämme hänen apuaan. Hän voi tyynnyttää nuo myrskyiset aallot, hänellä on aina keinoja auttaa niitä, jotka häneen turvaavat ja hän kyllä lähettää meille apua, kun kaikki toivo näyttää katoavan. Rukoile hartaasti, Frank, niinkuin minäkin ja luottamuksella, että rukouksesi tulee kuulluksi.
— Ei käy aina niin, vastasin. Olette kertoneet useista ihmisistä, jotka ovat kuolleet nälkään.
— Myönnän sen ja kai se on tapahtunut Jumalan tahdosta. Kaikkivaltiaalla on ollut hyvät, meille tuntemattomat syyt sallia sen tapahtua, siitä saat olla varma.
— Ettekö sitten luule, että kuolemme nälkään?